tiistai 17. helmikuuta 2015

Kaiken takana on isoäiti – messevästi Messistä

Alex de la Iglesia keksi ainakin omasta mielestään kuningasajatuksen: kootaan yhteen argentiinalaisen huippujalkapalloilijan Lionel Messin eri elämänvaiheisiin liittyviä henkilöitä ravintolaillalliselle keskustelemaan urheilutähdestä. Ja leikellään sitten parhaimmista paloista dokkari.



Elokuvan alku on sekava. Nopeaan espanjankieliseen puheenpapatukseen ei oikein ehdi mukaan, vaikka tekstitys on englanniksi. Se vilisee silmissä. Ensin pääosissa ovat Messin opettajat. Heille on jäänyt mieleen pieni poika, joka ei halunnut mitään muuta kuin pelata jalkapalloa.

Samaa vakuuttelevat Messin Rosarion aikaiset lapsuuden ystävät. He muistelevat Lionelin olleen pieni ja ujo. Useammalla on jo yhteys tähteen katkennut, mutta suuri ylpeyden aihe Messi toki edelleen on.

Paikalla olevat Barcelonan pelikaverit kehuvat Messiä estoitta. Eikä kukaan mukaan löydä hänestä mitään kielteistä. Barcelonan ja Argentiinan maajoukkueen valmentajat kehuvat sankaria kilvan.

Pienoinen hämmennys on dokkarin sekaan heitetyt näytellyt kohtaukset Messin lapsuudesta ja nuoruudesta. Pääasiassa tapahtumapaikkana on tietysti futiskenttä. Peleissä Messin joukkue häviää, jos joukkueen ykköspyssyttäjä ei ole mukana. Maaleja syntyy kuin liukuhihnalta ja tyyli on jo hallussa: Messi saa pallon keskialueella. Hän harhauttaa nopeilla käännöksillään kaikki eteensä tulevat pelaajat ja tekee vuorenvarmasti maalin.

Messiä itseä ei elokuvaa varten ole haastateltu. Dokkarin mielenkiintoisinta antia ovat aidot kuvamateriaalit Messin lapsuuden peleistä Argentiinassa. Useita kertoja käytetään lyhyitä pätkiä samasta, Barcelonassa 2000-luvun alussa tehdystä Messin haastattelusta. 

Espanjaan Messit muuttivat, kun kasvuongelmista kärsivä, ikäisiään lyhyempi Lionel, tarvitsi hormonihoitoa, johon köyhällä perheellä ei ollut enää varaa. Argentiinalaiset joukkueet eivät suostuneet hoitoa kustantamaan. Muutto tiesi 13-vuotiaan Lionelin suuren haaveen toteutumista. Rakkaus Barcelonaan syntyi hänen pelatessaan kavereidensa kanssa pleikkarin futispeliä saaden Barcan pelipaidan päälleen.

Isän lisäksi isoäidin merkitystä korostetaan.  Uran alkuvaiheessa se oli jopa isää suurempi. Isoäiti vakuutteli pienelle Lionelille, että hänestä tulee maailman paras pelaaja. Isoäiti seurasi lapsenlapsensa pelejä paikanpäällä innolla. 

Tätä edesmenneen isoäitinsä suurta merkitystä Lionel Messi kunnioittaa nostamalla sormensa kohti taivasta joka kerta tehdessään maalin. Ja noita kertohan riittää.

Dokkari oli aivan viihdyttävää katsottavaa. Tosin kovin myötäkarvaan Messiä käsitellään. Suuria otsikoita aiheuttaneista verosotkuista ei mainita sanaakaan.

Vuonna 2014 valmistunut elokuva Messistä, 93 min, esitettiin tammi-helmikuun vaihteessa kahdesti Helsingin Docpoint-dokumenttielokuvafestivaaleilla.

Ossi Viita 
 

tiistai 27. tammikuuta 2015

Sattumat ovat urheilun ydintä

Kirjoitus perustuu seuraavaan Tieteen päivillä 8.1.2015 pidettyyn esitykseen:


Urheilussa vallitsee pysyvä jännite sattuman ja sen vaikutusten vähentämispyrkimysten välillä. Urheilu on dramaattista, mutta se ei ole sopupelejä lukuun ottamatta käsikirjoitettua draamaa. Sattumat ja yllätykset pitävät yllä kiinnostusta urheiluun.

Modernin urheilun alkuvaiheissa sattumalla oli suurempi osuus kuin 2010-luvulla. Monet urheilumuodot saivat alkunsa sattumalta, ja ovat kehittyneet yrityksen ja erehdyksen kautta. Kilpailijat olivat harjoitelleet vähemmän, mikä osaltaan ruokki sattumanvaraisuutta.

Urheilijat ovat kautta modernin urheilun historian pyrkineet pienentämään sattuman osuutta suoritukseensa valmennuksen ja ravitsemuksen keinoin. Tuhannet toistot ja harjoitustunnit pienentävät sattumanvaraisuutta. Apunaan urheilijoilla on ollut kokemustietoa ja yhä enemmän tutkimustuloksia.

Sääntöjen avulla pyritään varmistamaan kilpailijoille yhtäläiset menestymismahdollisuudet. Tuomaritoiminta on kuitenkin lukuisissa lajeissa inhimillisistä syistä sattumanvaraista, mikä vaikeuttaa osaltaan tulosten ennakointia. Suoritusolosuhteiden vakioimisella halutaan myös taata kilpailijoille samanlaiset edellytykset tavoitella voittoa.

Globaaliin urheiluun ovat vaikuttaneet paljon luonnonmullistukset, sodat ja poliittiset kriisit. Kansainvälisen olympialiikkeen kehitystä suuntasi ratkaisevasti vuoden 1908 olympiakisojen siirto Roomasta Lontooseen. Kisakaupunki ei olisi todennäköisesti vaihtunut, ellei Vesuvius olisi purkautunut 1906. Italialaiset luopuivat kansallisen katastrofin hetkellä olympiaisännyydestä, johon valmistautuminen oli edennyt vaivalloisesti.

Lontoossa kisat saavuttivat laajaa huomiota ja onnistuivat tapahtumana hyvin. Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen kamppailu yleisurheiluherruudesta kasvatti mediahuomiota. KOK tarvitsi Pariisin ja St. Louisin vaatimattomien olympiakisojen jälkeen onnistumista, jonka se Lontoosta sai.

Hitlerin Saksa sai huippuluokan propagandavaltin Berliiniin olympiakisoista sattumalta. KOK oli ehtinyt myöntää kisat kaupungille jo Weimarin tasavallan aikana. Hitler itse suhtautui kisojen merkitykseen aluksi epäillen, mutta propagandaministeri Joseph Goebbels sai diktaattorin toisiin ajatuksiin.

Neuvostoliiton Afganistanin kommunistihallintoa pönkittänyt väliintulo vuoden 1979 lopussa johti seuraavana vuonna laajaan olympiaboikottiin. Yhdysvallat ja pääosa sen lähimmistä liittolaisista jäi pois Moskovan kesäkisoista. Neljä vuotta myöhemmin Neuvostoliitto liittolaisille kosti boikotoimalla Los Angelesin kisoja. Jo näitä boikotteja ennen lähes kaikki Afrikan maat olivat jääneet pois Montrealin kesäkisoista. Syynä oli uusiseelantilaisen rugbyjoukkueen matka Etelä-Afrikkaan, jonka rotusortohallinnon afrikkalaiset hallitukset halusivat eristää myös kansainvälisestä urheiluelämästä.

Boikottisuma pakotti KOK:n arvioimaan toimintaansa uudelleen. Se haki etäisyyttä kylmän sodan poliittisista leireistä ja solmi uuden liiton liike-elämän kanssa. Amatöörisäännökset saivat samalla väistyä. Toki muuttuneeseen linjaan vaikutti myös kaupallisten ei-olympialajien ja ammattiurheilun saavuttama näkyvyys, johon olympialiikkeen oli reagoitava. Taloudellisesti vahvistuessaan KOK lisäsi joka tapauksessa liikkumavaraansa suhteessa valtioihin.

Urheilukilpailut ja ottelut ovat itsessään täynnä pieniä sattumia, jotka näyttäytyvät usein virheinä. Osa sattumista johtuu esimerkiksi olosuhteista, pelialustasta tai säästä. Suureen osaan sattumia voidaan yrittää vaikuttaa muuttamalla harjoittelua tai taktiikkaa. Näin sattumat suuntaavat osaltaan urheilun kehitystä.

Koventuvan kilpailun on toistuvasti selitetty johtuvan kansallisen ylpeyden ja maallisen mammonan tavoittelusta – toisinaan yhdessä, useimmiten erikseen. Kilpailua on kiihdyttänyt kuitenkin yhtä lailla halu kaventaa sattuman todennäköisyyttä. Tämä urheilusta itsestään nouseva tekijä on jäänyt kilpailun kiristymistä kauhistelevan selittelyn varjoon.

Jouko Kokkonen

tiistai 13. tammikuuta 2015

Reissumies Rautavaara ja jousiampujauran tietolähteet

Otaksun, uskon ja toivon, että nykyajan nuorisokin tietäisi, kuka on Tapio Rautavaara. Vanhemmalle väelle Tapsa, Reissumies, on legenda. Suomen Urheilumuseossa ensi maaliskuussa avautuva Rautavaara-näyttely tulee antamaan lisätietoa niin nuorisolle kuin vanhemmallekin väelle.

Minun tehtäväni oli selvittää keihäsmies Rautavaaran jousiampujauraa. No problemino, ajattelin. Rautavaarastahan on kirjoitettu paljon. Viimeisin on Lasse Erolan 2012 ilmestynyt elämäkerta Tapsa. Kirja toimikin hyvänä lähteenä. Rautavaaran jousiampujaurasta löytyi useita värikkäitä tarinoita.

Kuva: Urheilumuseo (Helge Heinonen)

Ensimmäisenä aloin kuitenkin selvittää, onko mahdollista todeta milloin ja missä tarkalleen Tapsan jousiammuntaura alkoi. Siinä erinomaisena lähteenä oli arkistossamme oleva Pukinmäen Sagittariuksen aineisto. Jäsenluetteloista löytyi tarkka seuraan liittymispäivämäärä: 18.6.1950. Seuran kilpailukirjasta löytyi ensimmäisen kisan tarkka aika ja paikka. Rautavaara kilpaili Sagittariuksen jousiampujana Helsingin Pukinmäessä kaksi päivää jäseneksi liittymisen jälkeen.




Kaikissa julkaisuissa tämä varsin olennainen tieto jousiammuntauran alusta ei ole oikein. Se johtuu Suomen Jousiampujain Liiton Jousiampuja-lehden Rautavaara-jutusta vuodelta 1961, jossa on väärää tietoa. Sitä on sitten käytetty lähteenä mm. liiton historiassa. Ensimmäisenä tämän virheellisyyden huomasi Pukinmäen Sagittariuksesta kirjoittanut historioitsija Tero Tuomisto, jolla oli Sagittariuksen asiakirjat käytössään.

Rautavaarasta löytyi paljon mielenkiintoista tietoa Sagittariuksen arkistosta. Lisäksi kilpailu-urasta sai yksityiskohtaisen kuvan Suomen Jousiampujainliiton kilpailutuloksista, Jousiampuja-lehdessä olleista tuloksista ja arkiston lehtileikkeistä.

Rautavaaran jousiampujauran tähtihetki koettiin 1958, jolloin hän saavutti MM-kultaa joukkuekisassa. Reissumies oli seuraavana vuonna jos mahdollista vielä entistä kysytympi kilpailija eri puolella Suomea. Muutamien Rautavaarasta kirjoittaneiden mukaan hänen uransa oli tämän vuoden 1959 jälkeen jo jäähdyttelyä. Näin ei ollut Jousiampujaliiton asiakirjojen ja Jousiampuja-lehden tulosten perusteella. Tapsa Rautavaaran jousiampujaura jatkui aina vuoteen 1964 saakka ja vasta tänä viimeisenä vuonna tulokset alkoivat olla jäähdyttelijän tasoa.

Rautavaara oli jousiampujanakin showmies, yleisön ja myös kilpakumppaneiden suosikki. Hänen omat kommenttinsa olivat värikkäitä. Joukkuekultaa tuoneisiin MM-kisoihin hän pääsi puhelinsoitolla, kun MM-karsinnat olivat jääneet keikkamatkan takia väliin.

Vähintäänkin samalle tasolle värikkäissä kommenteissa ylsi yksi innokkaimmista Rautavaara-faneista, hänen kilpakumppaninsa Väinö Ansala, joka muisteli ihaillen läpimärän Rautavaaran toimia MM-kisojen ammunnan aikana ja majapaikassa: "Tapsa riisui paidan pois ja tähtäili ruskea, komea yläruumis paljaana kuin pronssiin valettu antiikin jumala. Ne olivat ihania hetkiä, paljolti Tapsan ansiota, jotka iltaisin vielä majapaikalla herkistyivät Tapsan kitaran ja laulun perin suomalaiseen tunnelmaan".

Ossi Viita

perjantai 2. tammikuuta 2015

Museovierailu, osa 2: Manchester United-museo

Manchester on yksi harvoista kaupungeista maailmassa, jossa on sekä kansallinen jalkapallomuseo että jalkapalloseuran museo. Marraskuisella Manchesterin matkallani minulla oli tilaisuus käydä molemmissa. Tässä kirjoituksessa arvioin Manchester Unitedin museota, joka kävijämäärillä mitattuna on FC Barcelonan museon jälkeen maailman suosituin seuramuseo.

Seuramuseoiden lähtökohdat eroavat selvästi kansallisista jalkapallomuseoista – tai yleensä museoista. Jalkapalloseuroilla on museoita tai museoita muistuttavia näyttelytiloja ympäri maailmaa, mutta monessa tapauksessa ne eivät täytä ammatillisesti hoidetun museon vaatimuksia. Seurojen intressit museon ylläpitämiseen liittyvät yleensä markkinointiin ja fani- ja sponsorisuhteiden hoitoon: seuran historiaa ja kulttuuriperintöä tuodaan esiin seuraidentiteetin ja brändin pönkittämiseksi, saavutusten korostamiseksi tai jopa paitamyynnin tehostamiseksi. Seurojen ehdoilla – ja rahoilla – toimivien museoiden elinkaari jää toisinaan melko lyhyeksi, mutta niiden määrä on silti jopa kasvussa. Museotutkija Hans Henrik Appelin toukokuussa 2013 tekemän selvityksen mukaan peräti 15 seuraa Englannin kahdella ylimmällä sarjatasolla suunnitteli museon perustamista; kuudella sellainen jo oli.

Manchester Unitedin museo sijaitsee seuran kotistadionin Old Traffordin uumenissa.

Seuramuseoiden kirjavassa kaartissa Manchester Unitedin museo edustaa ammatillisinta tyyppiä: sen henkilökuntaan kuuluu kolme museoalan koulutuksen saanutta kuraattoria. Museon näyttelyt alkavat hieman yllättävästi George Bestin ympärille rakennetusta salista. ManU:n seurahistorian värikkäimpiin kuuluvaa pelaajaa käsitellään asiaankuuluvasti myös hänen ulkojalkapalloilullisten otteidensa kautta. Pelaaja-Bestiä kuvaavat esineet liitetään saumattomasti yhteen Bestin rock-tähden elämäntyyliin viittaavaan materiaaliin. Näkökulma kuvastaa muustakin näyttelystä välittyvää pyrkimystä liittää Manchester Unitedin vaiheet laajempiin yhteyksiinsä. Värikäs ulkonäkö täydentää varsin onnistuneesti Bestin näköiseksi laaditun kokonaisuuden.

Vitriineissä Bestin ansiot pelaajana jäävät lähes paitsioon, mutta TV-ruuduissa pyörivät maalikoosteet eivät anna unohtaa, millaisesta lahjakkuudesta oli kyse.

Museo on sisältä melko ahdas ja sokkeloinen. Kolmeen kerrokseen jaettu näyttely on jäsennetty temaattisesti, mutta salien sijoittelussa ei ole näkyvissä erityistä tausta-ajatusta. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että perusnäyttelyä ei ole suunniteltu kokonaan etukäteen, vaan näyttelytiloja on lisätty vuosien varrella erikseen. Perusnäyttelyyn sisältyviä saleja ei ole eroteltu kovin selvästi vaihtuvista näyttelysaleista, joten kävijä päätyy kulkemaan niissä vuorotellen – luultavasti tietämättä, mikä sali on osa perusnäyttelyä ja mikä vaihtuvaa näyttelyä.

Pelaajalegendojen pelipaitoja on tarjolla runsaasti. Kuvassa maajoukkuepaitoja.

Perusnäyttelyssä ManU:n historiaa tuodaan esiin melko tyypillisten teemojen kautta. Pakollisen pokaalihuoneen ja suurpelaajavitriinien lisäksi mukana on yksi kronologisesti etenevä näyttelytila ja osiot kannattajille, vuoden 1958 Münchenin lento-onnettomuudelle, ulkomaiden pelikiertueille sekä Unitedin junioriakatemialle. Vaihtuvassa näyttelyssä oli käyntini aikana esillä ManU:n pelaajia ensimmäisessä maailmansodassa käsittelevä näyttely, joka Best-salin ohella edustaa museota raikkaimmillaan. Esinekokoelmaa ei voi kuvailla muuksi kuin erittäin kattavaksi. Erityisesti entisiltä pelaajilta on saatu runsaasti vanhempaakin aineistoa. Joissakin vitriineissä esillepanon tehoa laskee esineiden suuri määrä, ja tekstin osalta samaa on havaittavissa sinänsä näyttävissä kuvatekstipaneeleissa.

Jalkapallo ensimmäisessä maailmansodassa on pinnalla Englannissa, sillä myös National Football Museum avasi hiljattain aihetta käsittelevän näyttelyn.

Ulkoasun ja graafisen ilmeen osalta Unitedin museo muistuttaa selvästi National Football Museumia. Useimpien vitriinien yläpuolella on kuvaruutuja, joissa pyörii tauotta ottelukoosteita ja muita filmipätkiä eri aikakausilta. Liikkuva kuva ja näyttelytiloissa soiva musiikki synnyttävät elävän vaikutelman, jota laaja interaktiivinen sisältö monin tavoin tukee. Ammattimaisesti laaditut multimediaohjelmat tarjoavat lisätietoa yleisemmistäkin jalkapallohistorian teemoista sekä pääsyn hätkähdyttävän laajaan tietokantaan seuran historiasta. Jos rajaa haun esimerkiksi Ryan Giggsin kaudella 1996/1997 pelaamiin Mestarien liigan vierasotteluihin, pääsee käsiksi paitsi tilastoihin, myös kuviin ja jopa videopätkiin Giggsin otteista juuri niissä otteluissa.

Jalkapallohistoriaa pelaajien kautta.

Vaikka ManU:n suurpelaajat ja pokaalit ovat hyvin esillä, museota ei voi pitää pelkkänä seuran saavutuksia esittelevänä kunniagalleriana. Joistakin paatoksellisista teksteistä huolimatta se onnistuu välttämään narratiivin, jossa punaiseksi langaksi muodostuu ManU:n vääjäämätön nousu maailman suurimmaksi ja kauneimmaksi seuraksi. Fanikulttuurin yhteydessä ei ole vaiettu huliganismista eikä George Bestin yhteydessä alkoholismista, ja Unitediakin vuonna 1915 tahranneesta sopupeliskandaalista muistutetaan omassa paneelissaan. Seurauksena museo pääsee useita muita seuramuseoita lähemmäksi ICOMin museomääritelmää ja tarjoaa mielenkiintoisen ja viihdyttävän vierailukohteen myös muille kuin ManU:n faneille.



Hans Henrik Appelin tutkimusartikkeli ‘Proper museum’ or branding platform? Club museums in England julkaistiin Soccer & Society -lehden 16. vuosikerran numerossa 2-3.


Jouni Lavikainen

tiistai 23. joulukuuta 2014

Museovierailu: National Football Museum, Manchester

Matkustin marraskuisena viikonloppuna Manchesteriin tarkoituksenani tutustua kaksi vuotta sitten kaupungissa avattuun National Football Museumiin, arvioida sen perusnäyttelyssä tehtyjä ratkaisuja ja miettiä, miten niitä voisi soveltaa Suomessa. Yhteydenpito museon kanssa sujui hyvässä hengessä jo ennen matkaa. Vierailuun saatiin sisällytettyä näyttelyn viikonlopputiimin jäsenen pitämä opastus ja tapaaminen museonjohtaja Kevin Mooren kanssa. Samalla reissulla ehdin käväistä myös Manchester Unitedin kotistadionilla Old Traffordilla sijaitsevassa Unitedin museossa, josta julkaistaan toinen blogikirjoitus lähiaikoina. Tässä kirjoituksessa keskityn kuitenkin matkan pääkohteeseen.

National Football Museum muutti vuonna 2012 Prestonista nykyiseen sijaintipaikkaansa, kymmenen vuotta aiemmin rakennettuun museo- ja näyttelykeskus Urbikseen. Avaamisensa jälkeen jalkapallomuseo on ylittänyt reilusti kaikki kävijätavoitteensa – miljoonan kävijän raja paukkui aiemmin tänä vuonna. Paraatipaikalla jatkuvan ihmisvilinän keskellä sijaitseva rakennus antaa hyvät edellytykset kävijöiden houkuttelemiseen, mutta itsestään selvää menestys ei ole. Urbis sai ensimmäisinä vuosinaan maineen rahaa syövänä ”valkoisena norsuna”, kun siellä tuolloin ollut museo jäi reilusti 200 000 kävijän vuosittaisesta tavoitteestaan.

National Football Museum kuvattuna ulkopuolelta. Museo sijaitsee Manchesterin ydinkeskustassa lähellä Victoria -juna-asemaa.
Urbis on erikoisin museorakennus, jonka olen koskaan nähnyt, eivätkä sen sisäosatkaan viittaa heti museoon. Kun astuin sisään, näin ensimmäisenä pahvisen karikatyyrin moottoriturpana tunnetusta Robbie Savagesta, jonka suuhun lapsi oli parhaillaan potkimassa palloa. Pohjakerroksessa huomio kiinnittyy pahvi-Savagen lisäksi porrasmaisesti nouseviin näyttelykerroksiin sekä paljon liikkuvia ja interaktiivisia elementtejä sisältävään englantilaisen jalkapallon Hall of Fameen. Onpa siellä myös mahdollisuus pelata vastikään julkaistua PES2015-jalkapallopeliä ja kuvauttaa itsensä nostamassa kopiota Englannin FA-cupin voittopokaalista. Kuten myöhemmin näyttelyssä huomasin, ensivaikutelma ei johda harhaan. Interaktiivisuus ja toiminnallisuus korostuvat museon kaikissa osissa.

Suurin osa Urbiksesta on käytetty muuhun kuin museon perusnäyttelyyn, joka on esillä kahdessa ensimmäisessä kerroksessa. Kolmas kerros on varattu vaihtuville näyttelyille; käyntini aikana se oli näyttelyn vaihtumisen vuoksi suljettu. Neljännessä kerroksessa järjestetään koululaisten työpajoja ja erikoistilaisuuksia perheen pienimmille. Vierailuni aikana siellä piti majaa Lapland FC:n manageri, joulupukki. Ystävällinen näyttelytiimin jäsen lähes työnsi minut hissiin pukkia tapaamaan, vaikka totesikin, että ”lapsillehan se oikeastaan on tarkoitettu”. Viides ja kuudes kerros eivät ole avoimia yleisölle, sillä niitä varataan kokous- ja juhlatilaisuuksiin, joista isoimpia järjestetään myös pohjakerroksessa. Museonjohtaja Mooren mukaan gaalat ovat merkittävä tulonlähde, ja ne tuovat museoon säännöllisesti englantilaisen jalkapallon tunnetuimpia kasvoja. Esimerkiksi äskettäin pidettyihin manageriyhdistyksen iltajuhliin ottivat osaa lähes kaikkien valioliigaseurojen managerit.

Perusnäyttely on jaettu temaattisiin kokonaisuuksiin: pelaajiin, seuroihin, kilpailuihin ja faneihin liittyvät osuudet ovat ensimmäisessä ja tuomareihin, managereihin ja varusteisiin liittyvät toisessa kerroksessa. Kansainvälistä aineistoa esitellään MM- ja EM-kisojen kautta, mutta pääpaino on englantilaisessa jalkapallossa. Teemoja käsitellään esinekokoelman lisäksi värikkäiden kuvatekstipaneelien ja monipuolisen interaktiivisen sisällön avulla.

Esineille annetaan merkitys yleensä tarinoiden kautta. Perinteisen vitriinin sisällä olevan paneelin lisäksi käytössä ovat laajalti myös esinettä tai esineryhmää varten tehdyt filmipätkät, jotka esitetään vitriinin sisällä olevassa ruudussa. Kuvaketta painamalla sain kuulla muun muassa Buryn cup-sankaruudesta 1900-luvun alussa, kaula murtuneena FA-cupin voittaneesta brittimaalivahdista ja piskuisen Blyth Spartansin uroteoista. Filmit ja tekstit on pidetty lyhyinä kävijöiden mielenkiinnon säilyttämiseksi.


Kävijä saa valita itse, minkä filmin katselee.

Lähes jokaisen vitriinin lähistöltä löytyy kosketusnäytöllisiä päätteitä, joiden kautta pääsee käsiksi teemoja syventävään lisäsisältöön. Tarjolla on – vain muutaman esimerkin mainitakseni – faktaa ja triviaa kaikista englantilaisista ammattilaisseuroista, jalkapalloilijoiden palkkojen kehityskaaria, taktisten ryhmityksien historiaa sekä mahdollisuus kokeilla taitojaan erotuomarina. Näyttelyssä on runsaasti myös ns. ”low tech” -interaktiivisuutta, eli paljon väänneltävää, käänneltävää, paineltavaa ja jopa haisteltavaa. Esittämistavat ottavat erilaisten kävijäryhmien tarpeet huomioon varsin onnistuneesti, mutta kritiikkiä on annettava siitä, että vierailuni aikana osa ruuduista oli epäkunnossa ja toimiviakin oli välillä hankala käsitellä. Kevin Mooren mukaan kyse oli kuitenkin viikonlopun kävijäryntäyksen aiheuttamasta poikkeustilanteesta. Mooren sanoihin on helppo uskoa, sillä hän osoittautui tapaamisessamme valmiiksi myös itsekritiikkiin, silloin kun sen paikka oli.

Museon audiovisuaalinen ilme on näyttävä ja esillepano moderni.

Näyttelyn sisältö heijastaa englantilaista jalkapallokulttuuria. Seurat ja pelaajat ovat pääosassa, koska ne kiinnostavat ja koskettavat ihmisiä, toisin kuin maajoukkue, joka Mooren mukaan herättää Englannissa tunteita vain arvokisakesän aikana. Moore kertoi, että näyttelyssä on pyritty huomioimaan mahdollisimman hyvin myös alemmilla sarjatasoilla pelaavia seuroja faneineen, eikä vain menestyneimpiä jättiläisiä. Toinen valinta on ollut jalkapallon sitominen yhteiskunnalliseen kontekstiin, mikä ei kuulemma ole ollut kaikkien jalkapallofanien mieleen. Mooren mukaan tässä tapauksessa kävijöiden toiveita ei kuunneltu, vaan rasismille, homofobialle, huliganismille ja stadiononnettomuuksille varattiin omat paikkansa museossa. Naisten jalkapallo on myös mukana, mutta ei omana kokonaisuutenaan: aineistoa ja tarinoita on esillä eri puolilla näyttelyä. Tämäkin ratkaisu on saanut myös kielteistä palautetta.

Näyttelyn rakenne hämmentää logiikkaa etsivän kävijän nopeasti. Teemat on ripoteltu sekaisin ja osittain limittäin, eikä erityistä kulkujärjestystä ole. Tämä ei välttämättä olisi muuten ongelma, mutta nykyisellään osaa esinevitriineistä on vaikea yhdistää omaan teemansa, eivätkä tiettyä kokonaisuutta tai esinettä etsivät löydä haluamaansa nopeasti. Esinekokoelman helmiä – muun muassa Diego Maradonan ja Pelén MM-kisapaitoja sekä ottelupalloa Englannin voittamasta MM-finaalista 1966 – suunnitellaankin siirrettäviksi samaan tilaan näyttelyn alkuun. Kokonaiskuvaa sotkee myös toiminnallisten Football Plus -huoneiden sijaitseminen eri puolilla rakennusta. Mooren mukaan parempi ratkaisu olisi ollut sijoittaa Football Plus samaan kerrokseen ja nimetä se selkeämmin sisältöään vastaavaksi.



Diego Maradona piti kuvassa oikealla olevaa paitaa päällään ohjatessaan pallon kädellään Englannin maaliin MM-kisoissa 1986. Vasemmalla Rivelinon paita MM-finaalista 1970.

Sinänsä Football Plus puolustaa paikkaansa museossa. Sen seitsemässä pelipisteessä saa kokeilla taitojaan syöttelijänä, torjujana, selostajana ja rangaistuspotkujen ampujana. Tulokset rekisteröidään, ja ne voi luonnollisesti jakaa sosiaalisessa mediassa. Pelit ovat vähemmän yllättävästi erittäin suosittuja ja tarjoavat maksullisina museolle myös tasaisen tulonlähteen. Parhaiten niiden vetovoimasta kertoo se, että jopa valioliigamanagerit olivat tiettävästi käyneet ampumassa rankkareita gaalansa aikana.

Rangaistuspotkusimulaattorissa pallo yritetään potkaista virtuaalimaalivahdin taakse. Kunkin potkun jälkeen näkee paitsi sen, tuliko maalia vai ei, myös potkun nopeuden.

En jäänyt kaipaamaan mitään yksittäistä teemaa, ja niiden joukosta löytyi myös yllätyksiä – puhumattakaan monesta kiinnostavasta ja tunteisiin vetoavasta yksityiskohdasta. Naurahdin, kun katsoin Huddersfieldin managerin Neil Warnockin haukkuvan joukkueensa tappiollisen ottelun puoliajalla; vakavoiduin, kun tutkin huligaanin maihinnousukenkiä 1970-luvulta ja katselin, kun Bradfordin kotistadion palaa. Esinekokoelmassa on Mooren mukaan aukkoja joidenkin teemojen kohdalla, mikä on osaltaan sysännyt suunnittelijoita luovempia esittämistapoja kohti. Joissakin teemoissa esineet jäävät tietokoneruutujen varjoon, mutta tämä ei mielestäni ollut järin suuri ongelma. Esimerkiksi taktiikka- ja tuomariosiot olisivat jääneet paljosta paitsi ilman interaktiivista sisältöä, joka paitsi viihdytti, myös haastoi ajattelemaan.

Jalkapalloilijan fysiologisiin haasteisiin voi perehtyä interaktiivisen pöydän avulla.

Näyttelyn ongelmista huolimatta on vaikea päästä mihinkään siitä, että kokonaisuus on onnistunut. Sisältö vastaa pitkälti sitä, mitä ainakin itse pidän jalkapallossa tärkeänä. Urheilun merkitys on muussakin kuin saavutuksissa ja pokaaleissa; se on myös tarinoita, ilmiöitä ja yhteisöllisyyttä. On muistettava sekin, että jalkapallon kaltaisessa äärimmäisen kilpaillussa lajissa menestys suurissa kilpailuissa on ylellisyyttä, joka ei koske kaikkia – kuten Suomessakin valitettavan hyvin tiedetään. Monen museokävijän henkilökohtaiset muistot liittyvät huomattavasti arkisempiin asioihin, ja niiden tavoittaminen ja aktivoiminen kuuluvat nähdäkseni jalkapallomuseon tehtäviin. Tässä National Football Museum onnistuu.

Jouni Lavikainen