torstai 3. heinäkuuta 2014

Varastokertomuksia: Hei, me protestoidaan!

Elokuinen jalkapallopeli vuonna 1920 alkoi hieman nihkeissä tunnelmissa Helsingissä. ”Protesteeraaminenhan on teidän tapaistenne”, kommentoi Helsingin Jalkapalloklubin joukkueenjohtaja Helsingin palloseuralaisille, jotka väittivät, että HJK:n maajoukkuetason pelaajalla Verner Eklöfillä ei ollut edustusoikeusasiat kunnossa. HPS:n syytös perustui sille, että Eklöf oli vielä kesällä edustanut Helsingin IFK:a. Ja näin oli myös ollut.




Palloseuralaiset eivät kuitenkaan tienneet, että HJK oli kaikessa hiljaisuudessaan kysynyt Suomen Palloliitolta luvan Eklöfin pelaamiselle ja liiton mukaan esteitä ei ollut, sillä kevät- ja syyskausi katsottiin eri pelikausiksi. HPS lähetti liittoon tiukkasävyisen protestin ottelusta ja lisäsi vielä loppuun olevan tärkeää, että Palloliitto ”…jo oman arvonsakin tähden samaisen pykälän mukaan rankaisee syyllisiä moisesta omavaltaisesta menettelystä ja siten siveellisesti tuomitsee kaikenlaisten selkärangattomien mitalimetsästäjien hyppelemiset seurasta toiseen.”

Palloliitto hyväksyikin hieman yllättäen protestin ja mitätöi pelin, sillä se katsoi, että seuroja ei ollut tiedotettu riittävästi tästä kausitulkinnasta, vaikka se oli antanut luvan Eklöfin pelaamiseen. Tämän lisäksi liiton johtokunta päätti yksimielisesti huomauttaa Palloseuraa, että ”on sopimatonta lähteä arvioimaan ja määrittelemään, mitkä motiivit ovat aiheuttaneet jonkun yksityisen pelaajan siirtymisen seurasta toiseen” ja lisäsi, että ”…useata Teidän arvon seuranne pelaajaa voisi soimata samasta teosta.”

Edellä kuvattu tapaus kuvaa hyvin jalkapalloseurojen tekemiä protesteja Palloliitolle toista maailmansotaa edeltävänä aikakautena. Toisaalta, jos katsoo lähemmäs nykypäivää, niin juuri pelaajien edustuskelpoisuudesta tehdyt protestit ovat erityisesti korkeimmalla tasolla niitä, jotka pääsevät otsikoihin nykyäänkin. Tässä muutamat viime vuosien hyvät esimerkit Karjalaisessa ja Savon Sanomissa. Paljoa ei ole urheilu muuttunut vuosikymmenten saatossa.

Suomen Palloliiton arkistosta löytyy mielenkiintoinen aineistokokonaisuus toista maailmansotaa edeltävän ajan protesteista, sillä saapuneet protestikirjeet ja osittain myös lähteneet päätöskirjeiden toisteet kerättiin yhteen mappiin, jonka sisältö on edelleen hyvässä tallessa.

Aineistosta löytyy yhteensä 43 yksittäistä protestitapausta jalkapallopelejä koskien. Aineiston voi luokitella mukavasti osiin, sillä tapauksia tarkastellessa syytösaiheet jakautuvat selkeästi kolmeen erilaiseen ryhmään:
- erotuomarin päätöksiä koskevat syyt 20 kappaletta
- pelaajan tai pelaajien edustusoikeutta koskevat syyt 17 kappaletta
- ottelun järjestelyä koskevat syyt 9 kappaletta

Aika selvältä vaikuttaa vai mitä? Muutamassa protestissa syytettiin vastustajaa useammasta syystä, joten syiden lukumäärät eivät ihan täsmää protestimäärän kanssa. Protestit painottuvat selkeästi tuomarin päätöksiin sekä pelaajien edustusoikeuksiin. Sinällään tämä ei juuri yllätä, sillä erotuomarikomiteasta huolimatta Palloliiton tuomarikoulutustoiminta oli tuona aikana vielä lapsenkengissä, kuten suomalainen jalkapallo ylipäätään. Sääntöjen tulkitsemista yhtenäistettiin satunnaisilla lyhyillä kursseilla. 1920–30-luvun vaihteessa aloitettiin myös erotuomariohjaajien kouluttaminen, jolla pyrittiin välillisesti lisäämään erotuomarien määrää Suomessa.

Suurin osa erotuomareihin kohdistuneista protesteista koski sitä, oliko pallo maalissa vai ei, tai tehtiinkö maali tuomarivirheen, kuten paitsion seurauksena. Muutamassa tapauksessa tuomari julistettiin puolueelliseksi runsaiden esimerkkien kera ja joissain selostettiin vain yhtä nimenomaista maalintekotilannetta. Käytännössä jo sata vuotta sitten tulkinta maalista aiheutti usein ongelmia. Ja vasta viime vuosina asialle on alettu tehdä jotakin, vaikka videotarkistuksen kannalta olennainen tekniikka on ollut olemassa massatuotannossa jo vuosikymmeniä. Huomattava määrä protesteista tehtiin muuten mestaruussarjan loppuvaiheessa, kun panokset olivat korkealla. Tässä muutama protestikirjelmä tutkailtavaksi.

 

 


Edustusoikeuskysymykset olivat jutun ensimmäisen esimerkin kaltaisia. Pelaaja oli vaihtanut seuraa ja kiisteltiin siitä, oliko kulunut riittävästi aikaa edellisestä ottelusta toisessa paidassa. Toinen yleinen edustusoikeuskysymys oli se, että pelaaja oli esimerkiksi lomareissunsa aikana käynyt pelaamassa ottelun toisessa joukkueessa, vastustaja sai sen selville, teki protestin ja sai uusintaottelun. Ei liene ihme, että voittanut joukkue ei vaikuttanut koskaan tekevän protesteja. Usea edustusjoukkueita koskeneista protesteista myös hylättiin siksi, että se oli tehty ottelun jälkeen, kun säännöt sanovat, että tällaiset protestit tulee tehdä jo ennen peliä. Ehkä mielenkiintoisin protestityyppi edustusoikeuksien osalta oli se, että vastustajajoukkueessa pelasi ulkomaalainen henkilö. Säännöstö meni tuona aikana suunnilleen niin, että ulkomaalaisen tuli olla asunut Suomessa vähintään kahden vuoden ajan ennen kuin sai osallistua kilpailutoimintaan.



Loppukevennyksenä saatte tutustua Porvoon Akilleksen laatimaan protestiin, jossa valitettiin niin yösijoista, pallosta, tuomarista kuin otteluarvonnastakin. Vielä olisi puuttunut vastustajan pelaajista protestoiminen, niin olisi saatu kasaan koko protestikirjo.



Nämä ja muut asiakirjat löytyvät tutkittavaksi Urheilumuseolta arkiston hyllyiltä.

Kalle Rantala

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Kirja-arvio: Jari Ekberg: Kuin taivasta koskettaisi. Jalkapallon MM-kisojen historia

Jari Ekbergin esikoisteos jalkapallon MM-kisojen historiasta on sekä syvällinen että viihdyttävä kokonaisesitys maailman suurimman lajin tärkeimmästä arvoturnauksesta.

Laadukasta suomenkielistä jalkapallokirjallisuutta ei ole liikaa. Turkulainen äidinkielen lehtori Jari Ekberg täyttää siitä yhden aukon tiiliskivimäisellä jalkapallon MM-kisojen historiateoksellaan. Kuin taivasta koskettaisi antaa perusteellisen tietopaketin siitä, miten Uruguayssa vuonna 1930 järjestetyistä, puitteiltaan pienimuotoisista ensimmäistä MM-kilpailuista on kasvanut maailman suurin ja seuratuin urheilutapahtuma.

Ekberg on valinnut kirjaansa tiukan kronologisen lähestymistavan. Kaikkien MM-kilpailujen taustat ja pelitapahtumat käsitellään melko yksityiskohtaisesti. Ekberg ei kuitenkaan tyydy vain faktojen luettelemiseen ja kontekstittomaan kuvailuun, vaan hän on ottanut tavoitteekseen myös MM-kisojen vaiheiden tulkitsemisen ja selittämisen. Ekbergin analyyttinen, välillä varsin paksuin siveltimenvedoin maalaileva kirjoitustyyli on helposti luettavaa, mutta silti syvällistä. Laajempi yhteiskunnallinen konteksti on kirjassa jatkuvasti esillä; kenellekään kirjan lukeneelle tuskin jää epäselväksi, kuinka vahvasti jalkapallo on limittynyt osaksi monen maan yhteiskuntaa ja kulttuuria.


Jari Ekbergin esikoisteos jalkapallon MM-kisojen historiasta on sekä syvällinen että viihdyttävä kokonaisesitys maailman suurimman lajin tärkeimmästä arvoturnauksesta.

Jokaiset MM-kisat käydään läpi omassa luvussaan. Lukujen rakenne on pääpiirteissään samanlainen: alussa taustoitus, sitten alkulohkot ja jatkopelit ja lopussa tilastot. Rakennetta kuitenkin rikotaan säännöllisesti nostamalla esiin ilmiöitä jonkin maajoukkueen tai henkilön taustalta. Erityisesti lukujen alut ovat omaperäisiä: Ekberg herättelee lukijan kiinnostusta aloittamalla toistuvasti suoraan jostakin kisoja leimaavasta ottelusta tai tapahtumasta, jonka ratkaisun hän kertoo vasta luvun loppupuolella. Vaikka jalkapallon historiaa vähääkään tunteville on selvää, miten kävi, kun Uruguayn Alcides Ghiggia sai pallon vuoden 1950 MM-finaalin 66. minuutilla 1-1 -tilanteessa tai kun Ahn Jung-Hwan asetteli palloa pilkulle vuoden 2002 MM-kisojen neljännesvälierän Italia-Etelä-Korea jatkoajalla, tehokeino on piristävä ja erittäin toimiva.


Diego Maradona matkalla kuolemattomuuteen Meksikon MM-kisoissa 1986. Kuvassa taakse jäävät Englannin Terry Fenwick ja Terry Butcher. Kuva: Juha Tamminen.




Pelien tapahtumia kuvataan melko tarkasti, mikä tekee kirjasta ajoittain hieman raskaslukuisen. Puisevaksi kirjaa ei kuitenkaan voi syyttää. Ekberg kirjoittaa eloisasti ja joskus jopa leikittelevästi: pelaajat, joukkueet ja valmentajat saavat eteensä adjektiiveja, jotka kuvaavat heidän pelillisiä ominaisuuksiaan tai ulkonäköään keveästi mutta tarkasti. Huumorintajuakin Ekbergillä tuntuu olevan, kuten selviää esimerkiksi tästä otteesta Argentiinan MM-kisoista vuonna 1978:

-- ja Skotlannin epäonnistuminen oli käynyt toteen. [Skotlannin valmentaja Ally] McLeodilla ei ollut helppoa. Kun lehdistötilaisuudessa jokin koira tuli hänen viereensä, McLeod huokaisi tämän olevan ’kenties viimeinen ystäväni’. Hän silitti koiraa, ja kiitokseksi siitä koira puri McLeodia käteen.

Ekbergin ääni on kirjassa vahvasti läsnä: hän ei esiinny vain passiivisena tarkkailijana vaan tuo rohkeasti omia mielipiteitään esiin, vaikka tavoitteena onkin objektiivisuus. Akateemisempaan tekstiin tyyli ei välttämättä sopisi, mutta populäärissä julkaisussa se on paikallaan. Kun esimerkiksi MM-kisojen pelitapa on ollut Ekbergin mielestä syynä vähämaalisiin tai farssimaisiksi muuttuneisiin otteluihin, hän ei pelkää tuoda sitä esiin. Välillä Ekbergin tulkinnat ovat varsin suoraviivaisia, mutta kuten Ekberg kirjan prologissa tuo esiin, hänen näkemyksensä ovat vain yksi vaihtoehto. Jalkapallon hienoushan ovat juuri erilaiset mielipiteet ja niistä kumpuava debatti.

Kirjan työstäminen kesti kuusi vuotta, ja suurin osa siitä lienee kulunut lähdemateriaalin ja taustakirjallisuuden parissa. Kaikesta näkee, että työ on tehty huolella. Kaikki nykyisen jalkapallokirjallisuuden kärkinimet ja -teokset löytyvät lähdeluettelosta, ja joihinkin tunnetuimmista nimistä – mm. Jonathan Wilson, Simon Kuper, Brian Glanville – viitataan myös tekstissä. Kirjallisesta lähdemateriaalista, josta suurin osa koostuu vieraskielisestä lehdistöstä, kumpuavia anekdootteja ja sitaatteja viljellään ahkerasti.

Englannin Chris Waddlen rangaistuspotku painuu yli Länsi-Saksan Bodo Illgnerin vartioiman maalin Italian MM-kisoissa 1990. Kuva: Juha Tamminen.

Arvokilpailuista muistetaan usein vain dramaattiset ottelut, suuret joukkueet ja pelaajat ja menestyjien nostattama kansallinen hekuma, joka on peittänyt alleen raskaita yhteiskunnallisia ongelmia. Kuningaslajin pramean ulkokuoren takana on kuitenkin aina ollut myös synkkä kääntöpuoli, jolta Ekberg ei onneksi ole sulkenut silmiään, vaikka arvokisafaniksi tunnustautuukin. Kisahistoria on täynnä politikointia; totalitarististen valtioiden harjoittamaa propagandaa; härskiä tuomaripeliä, jolla kisojen isäntämaan tietä menestykseen on siloteltu; heikosti suunniteltuja turnausmuotoja, jotka ovat tuottaneet kävelyksi muuttuneita 0-0 -farsseja sekä kyynistä ja brutaalia peliä, jolla vastustajan taitopelaajat on pyritty pelaamaan ulos kisoista (ks. esim. Italian Claudio Gentilen opinnäyte Maradonaa vastaan Espanjan MM-kisoissa 1982). MM-kisojen historiaa käsittelevä teos ei olisi onnistunut, jos jalkapallon kumpaakin puolta ei huomioida. Ekberg huomioi.

Ekbergin analyyttinen kirjoitustyyli tuo mieleen Jonathan Wilsonin, ja samalla tavalla kuin tällä nykyisen jalkapallokirjallisuuden kiintotähdellä, lukija hukutetaan välillä liian syvälle tapahtumahistoriaan. Kummankin kirjoittajan vahvuutena ovat laajojen kehityskulkujen ja yhteyksien löytäminen sekä useat oivaltavat näkökulmat, joita Ekbergin tapauksessa voisi käsitellä vielä syvällisemmin. Esimerkiksi Ekbergin ottamasta raikkaasta näkökulmasta käy jalkapallon propaganda-arvon pohtiminen. Hän kysyy perustellusti, kuinka paljon esimerkiksi maajoukkueellaan ratsastanut Argentiinan sotilasjuntta oikeastaan hyötyi Argentiinan MM-kullasta vuonna 1978. Argentiinaa valmensi tuolloin vasemmistolainen jalkapallofilosofi César Luis Menotti, joka suhtautui maansa hallintoon äärimmäisen kielteisesti, eikä pelännyt kisojen jälkeen tuoda kritiikkiään esiin.

Kirjan kronologinen käsittelytapa tuo hyvin esiin sen, että neljä vuotta on urheilussa pitkä aika. Jalkapallon historiassa on runsaasti lajin kehitykseen ratkaisevasti vaikuttaneita pelaajia ja joukkueita, jotka eivät pystyneet MM-kisoissa parhaimpaansa tai olivat epäonnisia juuri ratkaisevalla hetkellä, eivätkä saaneet koskaan uutta tilaisuutta. Matthias Sindelar ja Itävalta 1934, Ferenc Puskás ja Unkari 1954, Johan Cruyff ja Hollanti 1974 – toisinaan myös häviäjät muistetaan. Harvassa ovat ne pelaajat, jotka ovat loistaneet useammassa kuin yhdessä lopputurnauksessa. Edes Franz Beckenbauer ei menestynyt kuin yksissä kisoissa, Alfredo di Stéfano ei yhdessäkään. Tässä piilee myös kisojen hienous. Olisivatko voitot niin makeita ja tappiot niin karvaita, jos näin ei olisi?

Brasilia juhlii MM-kultaa Yhdysvalloissa 1994. Kuvassa keskellä kapteeni Dunga ja vasemmalla viisi maalia turnauksessa viimeistellyt Romário. Kuva: Juha Tamminen.

Ekbergin teos ei mullista jalkapallon historiaa, eikä se sisällä jalkapallohistoriansa lukeneille kovinkaan paljon uutta tietoa. Yleisesityksenä kirja on siitä huolimatta erittäin onnistunut. Suurimpana vahvuutena kirjassa on laajan lähdemateriaalin ja kirjallisuuden käyttö sekä kirjoittajan analyyttinen ja persoonallinen kirjoitustyyli; liiallinen tapahtumien kuvailu, henkilöhakemiston puuttuminen sekä jotkut hieman kliseiset ilmaisut – esimerkiksi puolustajat, jotka eivät ”ymmärtäneet” tai ”viitsineet” puolustaa jotakin tilannetta kunnolla – jäävät pieniksi miinuksiksi. Kirjan voi lukea alusta loppuun – kuten itse tein – mutta lukunautinto saattaa olla suurempi yksi suupala kerrallaan: kaikki MM-kisaluvut toimivat mainiosti myös itsenäisinä artikkeleina. Kuin taivasta koskettaisi oli mitä parhainta valmistautumista Brasilian MM-kisoihin, enkä voi kuin suositella kirjaa laadukkaaksi lukemiseksi myös kisojen alettua.

Jouni Lavikainen

Kirjan voi voittaa omakseen vastaamalla heinäkuun aikana Tulevaisuuden Urheilumuseo -asiakaskyselyyn joko Urheilumuseossa tai museon verkkosivuilla.

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Tiedon ja kokoelmien omistajuudesta niiden jakamiseen – Urheilumuseon avaus Flickrissä

Loppuvuodesta 2013 huomasin ilmoituksen mahdollisuudesta osallistua avoimen kulttuuridatan mestarikurssille. Innostuin heti ja onnekseni myös säätiön johto näytti vihreää valoa hankkeelle. Tein nopeasti hakemuksen ja jännittyneenä odotin vastausta kurssille pääsystä. Odottavan aika on pitkä, mutta onneksi se palkittiin; pääsin kurssille parinkymmenen muun onnekkaan kanssa.

Kurssin tarkoituksena oli antaa suomalaisille muistiorganisaatioille ideoita kulttuurivarantojen laajempaa käyttöä varten. Tavoitteena oli asiakaspalvelun monipuolistaminen sekä uusien asiakaskuntien saaminen. Kurssi tarjosi myös sekä tietoa että välineitä oman kulttuuridatan ja sisältöjen avaamiseksi.

Kurssipäiviä oli kevään mittaan viisi ja sokerina pohjalla toukokuussa kahden päivän opintomatka Lontooseen. Siellä tutustuimme Mozillan toimintaan ja erityisesti sen kehittämiin työkaluihin juuri avoimen kulttuuridatan hyödyntämisessä. Tämän lisäksi pääsimme vierailemaan British Libraryssä ja kuulimme myös sen viime aikojen toiminnasta tällä samalla sektorilla.

Astuin siis oman mukavuusalueeni ulkopuolelle, sillä heti ensimmäisen kurssipäivän jälkeen oli selvää, että tässä tarvittaisiin nörttitaitoja, jotka osaltani ovat jääneet hieman pintapuolisiksi. En antanut tämän häiritä, vaan pyrin ottamaan tiedon vastaan ja käsittelemään sen juuri niin hyvin kuin pystyin.

Kevään aikana saimme tietoa tekijänoikeuksista, lisensseistä, teknologiasta, avaamisen riskeistä, demoista ja prototyypeistä. Jokaisen kurssipäivän jälkeen pää oli tietoa täynnä ja myönnettäköön – välillä vähän sekaisinkin.

Tämän ohessa koko ajan rinnalla pyöri oma projekti ja huoli siitä, miten sen sovittaisi kaikkeen tähän informaatioon. Kurssille mennessä olin miettinyt Urheilumuseon avauskohteeksi Paavo Nurmea ja häneen liittyvää materiaalia, jota meillä on paljon ja monen tyyppistä: valokuvia, esineitä, kirjoja ja asiakirjoja. Tästä olisi hyvä koostaa datapaketti, jota kehtaa esitellä.

Kurssin edetessä tuli mieleen myös muita vaihtoehtoja ja työkavereiden kanssa pohdittaessa tulimme siihen tuloksen, että meillä on hieno kokoelma Helsingin olympiakisojen 1952 soihtuviestivalokuvia, jotka on jo valmiiksi digitoitu, joten siinä olisi hyvä kohde avattavaksi. Aihe on ollut museossa esillä jonkin verran, ja siitä on tehty pari näyttelyä sekä kirja. Kokoelmasta on olemassa kohtalaisen hyvät tiedot, mutta niissä on vielä puutteita, joten tässä voisi olla hyvä keino saada tietoa täydennetyksi. 


Soihdunkantaja juoksee yleisön keskellä Tampereen soihtujuhlallisuuksissa 16.7.1952.

Seuraavaksi tuli pohdittavaksi, mikä olisi paras tapa saada aineisto esille. Flickr oli jo ennestään jonkin verran tuttu sivusto ja saimme siitä kurssin aikana hyvän tietopaketin lisää – kiitos siitä. Päädyimme siis julkaisemaan kuvat Flickrissä, joka tuntui hyvältä ratkaisulta. Soihtuviestiaineisto on laaja, joten aluksi tyydymme vain osan julkaisemiseen ja loppuja sitten rahkeitten mukaan.

Tämä ei tule kuitenkaan jäämään tähän. Erityyppistä materiaalia on runsaasti ja kunnianhimoinen ajatus siitä, että voisimme saada sitä jaettavaksi ja tavoittaa uudentyyppistä yleisöä on innostava. Ja tietenkin siellä taustalla kummittelee Finna ajatuksella ”Finna tulee, oletko valmis?” Finna on siis arkistojen, kirjastojen ja museoiden yhteinen hakuportaali, josta voi hakea tietoa kokoelmista, katsoa kuvia esineistä ja taideteoksista tai ladata käyttöön asiakirjoja ja vanhoja kirjoja. Urheilumuseon tavoitteena on mennä mukaan Finnaan heti kun se on mahdollista.


Soihtuviesti Helsingissä 19.7.1952. Olympiatuli palaa Käpylän kisakylän komendantinviraston edessä ennen lähtöä viimeiselle osuudelle kohti Olympiastadionia. Tulimaljan vieressä kunniavartio.

Paljon mielenkiintoisia kulttuuridatan avauksia on siis tiedossa lähiaikoina. Datan avaaminen askarruttaa alan toimijoita kovasti, mutta hyvänä motivaattorina voisi olla kevään kurssilta vahvasti mieleen jäänyt ajatus: nykymaailmassa kulttuuriorganisaatioiden rooli on muuttumassa tiedon ja kokoelmien omistamisesta yhä enemmän yhteistyötä tekeväksi toimijaksi. Sinne on mentävä, missä ihmisetkin ovat.

Näinhän se on, mutta monta asiaa täytyy kuitenkin ratkaista ensin: asenteet, pelot, taloudelliset asiat ja ennen kaikkea resurssit. Oikealla polulla ollaan ja sillä pysytään.

www.flickr.com/photos/urheilumuseo/

Riitta Forsman

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Varastokertomuksia: Nouskaa pyörillenne ja kiitäkää eteenpäin!


Anni Collan (1876–1962) ei ollut minkään mittapuiden mukaan tavanomainen nainen. Hän oli monilahjakkuus, joka ei tuntenut lausetta ”en osaa”. Taiteellisesti lahjakkaana Anni aloitti kuvanveisto-opinnot 1893 Ateneumin Taideteollisessa koulussa, mutta aika nopeasti hän vaihtoi käytännöllisemmälle uralle, eli opiskeli voimistelunopettajaksi Helsingin yliopiston voimistelulaitoksella. Työura alkoi opettajana, mutta vuonna 1919 hän siirtyi hoitamaan kouluhallituksen tyttöjen voimistelun ja terveydenhoidon tarkastajan tehtäviä aina eläkkeelle siirtymiseensä asti vuonna 1944.

Pelkkä työasioihin keskittyminen ei riittänyt perheettömälle Annille. Hän ahkeroi suomalaisen naisliikuntakulttuurin kehittäjänä, kansantanssi- ja leikkiperinteen tallentajana sekä suomalaisen partioliikkeen alulle saattajana. Hänen lukuisista saavutuksistaan voisi mainita muun muassa Kisakenttä-lehden perustamisen 1911, naisten urheilumerkkijärjestelmän kehittämisen 1913 sekä Urheilukirjaston perustamisen 1946.

Kuten tästä lyhyestä esittelystä voi jo päätellä, niin Anni Collan ei millään muotoa ollut arka nainen. Hyppääminen pyörän selkään oli hänelle täysin luonnollista, vaikka suurimmalle osalle suomalaisista naisista se vielä 1800-luvun lopulla oli mahdoton ajatus monestakin syystä. Pyöräilijät – olivat he sitten naisia tai miehiä – olivat kaiken kaikkiaan harvinainen näky tuon ajan Suomessa. Pyörät olivat kalliita eikä niitä pystynyt hankkimaan kuin parempi herrasväki. 

Iloinen Anni pyörän selässä vierellään ystävänsä Selma Hirn vuonna 1897.
Korkeapyöräisen pyörän korvasi vähitellen 1880-luvulta lähtien niin sanottu turvapyörä, joka oli matalampi ja sen molemmat pyörät olivat yhtä suuret. Tämä kehitys rohkaisi myös naisia pyöräilemään ja vähitellen pyöräily yleistyi myös muidenkin kuin varakkaiden keskuudessa. Sanomalehdet suorastaan kannustivat naisia pyörän selkään: Huvudstadsbladetin mukaan se oli naisille terveellisempää kuin läpi yön tanssiminen salongeissa. Kirjoittelu tuotti tulosta ja pyöräileviä naisia alkoi esiintyä katukuvassa yhä enemmän ja erään arvion mukaan Helsingissä oli 1897 satoja pyörän omistavia naisia.

Kesäkuun kolmantena päivänä 1896 suuntasi Anni Collan kahden ystävänsä, Edith Kihlgrenin ja Aina Ekqvistin, kanssa pyöräretkelle tarkoituksena matkata halki Suomen. Kolmikolla ei ollut tarkkaa suunnitelmaa, vaan he matkasivat ”eteenpäin vaan tuntemattomia kohtaloita kohti”. Asuina heillä oli turkkilaiset housut ja viileä pusero. Housut eivät olleet naisilla mikään kovin yleinen asuste, joten heidän on täytynyt herättää ansaittua huomiota varsinkin maaseudulla pyöräillessään.
Ensimmäinen pidempi pysähdyspaikka oli Nastolan pappila, jossa he lepäsivät muutamia päiviä. Nastolasta matka jatkui Taipalsaareen, mutta kesken matkan yksi pyörä ”sanoi ylös kontrahtin” ja yksi retkeläisistä joutui turvautumaan junakyytiin ja jalkaisin patikointiin. Pyörä lähetettiin Helsinkiin, josta se saapui korjattuna takaisin, ja kolmikon matka jatkui Lappeenrannan ja Imatran kautta Sortavalaan laulujuhlille.

Aina Ekqvist joutui jättämään matkanteon tähän, sillä hänen lomansa loppui ja työt kutsuivat Helsingissä. Anni ja Edith jatkoivat pyöräilyä kohti Kuopiota poiketen sitä ennen Valamon luostariin ja juhannuksen viettoon Punkaharjulle. Kuopiossa kaksikko vietti muutaman päivän, sillä siellä oli paljon tuttavia ja sukulaisia. Anni Collan oli käynyt koulunsa Kuopion Suomalaisessa Tyttökoulussa. Kuopiosta Anni ja Edith jatkoivat matkaa ensin laivalla Karjalankoskelle ja sieltä Nurmekseen, Sotkamoon, Kajaaniin ja Vaalaan, josta alkoi yksi retken kohokohdista eli koskenlasku. Pyörät ja naiset nostettiin tervaveneeseen ja huima lasku kuohujen keskellä alkoi. ”Onpa viehättävää kiitää eteenpäin huimaavalla vauhdilla tuossa kepeässä venheessä joka viiltää aallon harjalta toiselle kun mikähän lastu, tai juuri törmäämäisillään jotain kallionseinää vastaan, varmasti kääntyy oikealle uralleen. Varsinkin tuo peninkulman pituinen Pyhäkoski on suurenmoinen.”

Anni ja kumppanit jossain päin Suomea kesällä 1896.

Muhokselta he matkasivat laivalla kohti Oulua, ja tuo pohjolan helmi sai Annilta paljon kiitosta osakseen: ”Sievä kaupunki tuo Oulu. Eipä melkein luulis semmoista löytyvän tuolla Pohjanmaan perillä. Muhkeana se komeine rakennuksineen ja runollisine puistoineen Merikosken korvassa sijaitsee.” Pyöräily Oulun seudulla oli huomattavasti helpompaa kuin Itä-Suomen mäkisillä teillä, sillä mäkiä ei ollut juuri ollenkaan ja ajella sai leveitä ja sileitä maanteitä pitkin.

Retkeläiset kiersivät kaikki Oulun ja Vaasan väliset kaupungit ja heihin teki syvän vaikutuksen vieraanvaraisuus, jota he saivat osakseen Pohjanmaalla. Samanlaista he olivat kohdanneet vain Kaakkois-Suomessa. Vaasassa Edithin pyörä koki kolauksen, ja hän joutui jättämään retken kesken ja hänen matkansa jatkui junalla kohti Helsinkiä. Anni jatkoi pyöräilyään yksin kohti Porin seutua, jonne hän asettui loppulomaksi ja pyöräili vasta syksyllä veljensä kanssa takaisin Helsinkiin.
Pyöräretkelle kertyi kilometrejä yli 1700 päivämatkan ollessa keskimäärin 60 kilometriä. Ei ollenkaan huonompi suoritus 1890-luvun lopun Suomessa, jolloin maantiet todellakin koettelivat sekä kulkuvälineitä että matkantekijöitä, eikä joka niemen nokassa nököttänyt ABC-asemaa, tuota nykypäivän matkailijoiden virkistyskeidasta. Kesäinen sää myös suosi retkeilijöitä; vain pari kolme kesäsadetta he saivat niskaansa.

Annin retkellään käyttämä pyörä oli turvapyörämallia. Se oli hyvin samankaltainen kuin hänen Urheilumuseolle vuonna 1950 lahjoittamansa pyörä. Museon kokoelmissa oleva pyörä on amerikkalaisvalmisteinen Western Wheel Worksin valmistama Cresent n:o 4. Pyörä on ketjutonta mallia, joita valmistettiin ainakin Yhdysvalloissa 1890-luvun loppupuolella. Ketjuttomuudesta katsottiin olevan selkeää etua, sillä pyörän ketju oli yksi haavoittuvaisimmista pyörän osista. Vuoden 1898 Urheilulehti suhtautuu tietyllä varauksella tähän kehitykseen ja toteaakin, että on parempi odottaa käyttökokemuksia ennen kuin voi antaa lausunnon ketjullisten tai ketjuttomien pyörien paremmuudesta. 

Anni Collanin Urheilumuseolle lahjoittama pyörä on esillä Naisten voimaa -näyttelyssä 9.5.-12.10.2014.

Tämä pyöräretki ei suinkaan jäänyt Annin viimeiseksi, vaan hän teki niitä ainakin vuosina 1906 ja 1907, jolloin hän kontti selässä pyöräili pitkin Suomen niemeä keräilemässä kansantanhuperinnettä talteen.

Riitta Forsman

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Vieraskynä: Ottelupäivä on juhlapäivä


Tänään ei ole mikään tavallinen päivä. Kävellessäni kaupungin läpi huomaan, miten Keskuskentän ylpeät valot palavat. Kadulta ei näe itse pelikenttää, mutta Keskuskenttä on olemuksellaan ja äänellään osa Pietarsaarta. Ottelun alkuun on melkein tunti, joten katsomo on vielä tyhjä ja hiljainen. Stadion ilman ääniä on tyhjä stadion. Mitä lähemmäksi tulen sitä paremmin näen, miten liput liehuvat. Kolme punaista FF Jaron lippua liehuu tangossa, vieressään Palloliiton sekä Suomen lippu. Tänään ei ole mikään tavallinen päivä.

Kävelen Keskuskentän toiselle puolen, kuten aina. Luulen, että se on stadionin pääportti, mutta se ei ole kovin vaikuttava portti. Minulle se on yhden tekevää: kuljen aina samaa reittiä, se on tuttua ja turvallista. Lipunmyyjä on vanha lapsuuden tuttuni, vaihdamme muutaman sanan ja hän kysyy ystävällisesti, kuten aina, olenko opiskelija. Valitettavasti en ole enää opiskelija.

Keskuskenttä on olemuksellaan ja äänellään osa Pietarsaarta.


”Tapahtumatorilla” tuoksuu kebab ja pyttipannu. Juttu lentää ja ihmiset ovat hyvällä tuulella. Kesällä täällä on livemusiikkiakin, mutta vielä on ehkä liian kylmä. Haen kioskista kahvia ja moikkaan vastaan tulevia tuttavia. Guy nauraa, kun veikkaan Jarolle 3–0 voittoa. Kahvin kanssa etsin ”paikkani” C-katsomosta. En ole kausikorttilainen, joten on tultava hyvissä ajoin, että löytää hyvän paikan. Joukkueet lämmittelevät jo kentällä. Vuoden aikaan nähden Keskuskentän pelikenttä näyttää olevan hyvässä kunnossa.

En muista kuinka kauan olen istunut C-katsomossa. Ensimmäiset muistot ovat 1980-luvun loppupuolelta, kun Jaro nousi ensimmäistä kertaa liigaan. Isosisko seurusteli Jaron silloisen ”teipparin” kanssa. Muistan vahvasti Jaron Diadora-asusteet ja joukkueen nimmarit ovat vielä tallessa jossain. Richard Wilson, Hannu Touru, Timo Kivilompolo, Chris Gawara, Sergej Ratnikov, Jason Lilis… Muistoja.

Paikkani löytyy. Vieressäni istuu yleensä hyvä ystävä, jolla on kausikortti ja saapuu siksi yleensä aika myöhään. Yleisöä saapuu enemmän ja enemmän paikalle. Erik on täällä, Rogerkin vaimoineen. He istuvat aina samoilla paikoilla. Muutama vuosi sitten, kun poikani kävi kanssani otteluissa, hän pyysi, että istuisimme lähellä sitä miestä, joka aina huutaa ”HYI!” (yleensä, kun vieraat taklaavat rumasti tai filmaavat). C-katsomossa kaikki tietävät, kuka huutaa sen kuuluisan ”hyin”.

Takanani istuu porukka, joka elää hyvin vahvasti mukana ottelussa. En ihan pidä heidän kommenteistaan, koska niissä paistaa pienen paikkakunnan valtava Janten laki läpi. Silti tämä paikka on tuttu ja turvallinen. Olen osa tätä paikkaa, sen historiaa ja yleisöä. Paikan äänet ovat vahva osa sen historiaa. Käyn yleensä yksin otteluissa, mutta en ole koskaan yksin Jaron otteluissa.

Vielä on hetki aikaa lukea ottelun käsiohjelmaa. Seilailen FC Interin kokoonpanoa. Tiedän että 3–0 voitto Jarolle oli hieman naiivi veikkaus, mutta uskoa löytyy. Samalla ottelun kuuluttuja toivottaa yleisön tervetulleeksi päivän otteluun, molemmilla kotimaisilla kielillä tietysti. Olen seurannut sen verran paljon erilaisia tapahtumia, että rohkenen sanoa, että Jarolla on erittäin hyvä kuuluttaja. Pietarsaaressa on hyvin tärkeää ,että kuulutukset tehdään sujuvasti sekä ruotsin että suomen kielellä. Ensimmäiset äänimainokset soitetaan. Tiedän kyllä mihin mennä, kun ”autokuume iskee”.


C-katsomossa on hyvä olla


Pelaajat lämmittelevät vielä kentällä, mutta lähtevät pikkuhiljaa kohti pukuhuonetta. Pieni joukko junnuja tervehtii jokaista pelaajaa. Helmke on suosikki. Nyt Peppekin saapuu, hänellä on aina pitkät kalsarit, joskus jopa kahdet – joskus jopa heinäkuussa. Jutellaan hetki, kunnes tuomarin vihellys kuuluu pelaajakäytävältä. Se on signaali, että kohta lähdetään.

Keskuskentän katoksettomalla aurinkopuolella FC Interin huutosakki laulaa. Bussilastin verran on tullut porukkaa Turust. Kiva, nyt saadaan kunnon vastakkainasettelu myös äänimaisemassa. Se antaa aina lisämausteen. Jeppis Dynamites vastaa heti haasteeseen, mekin ollaan täällä. Toivottavasti ”Kom igen Jaro, kom igen” ja sen suomenkielinen versio ”Taistele Jaro, taistele” sekä hauska ”Tii baa på baa”-huuto raikaa myös vierasotteluissa tänä vuonna. Yksi joukkue, kahdella kielellä.

Tuttu marssi Alte Kameraden soi ja joukkueet marssivat sisään. Marssia soitettiin kuulemma jalkapallo-ottelujen yhteydessä Pietarsaaressa jopa ennen FF Jaron perustamista 1965 ja perinne herätettiin henkiin muutama vuosi sitten. Pietarsaarelaisyleisö on intoa täynnä eikä taputuksellaan ihan jaksa seurata marssin hitaan puoleista tempoa. Viime vuoden syyskausi meni aivan penkin alle, mutta yleisön hyvä meno on säilynyt. Hienoa.

Joukkueet ja niiden pelaajat toivotetaan tervetulleiksi. Jaron pelaajat saavat lämpimät aplodit. Hendrik Helmke on tietenkin erityisen tervetullut. Itse iloitsen aina kun näen paljon omia kasvatteja avauskokoonpanossa. Nyt kokoonpanossa on esim. paluumuuttaja Fredrik ”Mini” Svanbäck. Kouluajasta muistan, kun täällä Keskuskentän juoksuradoilla juostiin Cooper-testit. Mini oli aina ylivoimainen ”voittaja”, itse olin häntäpäässä. Mutta musiikki ei kokonaan pelastanut minua urheilulta.

Joukkueet vaihtavat puolta Veikkausliigan-äänilogon soidessa. Tuomari viheltää. Ottelu potkaistaan käyntiin. Tänään ei ole mikään tavallinen päivä. Tänään on ottelupäivä. Ottelupäivä on juhlapäivä. Ja tästä se lähtee – Pietarsaaren jalkapallokesä!

Kaj Ahlsved
Åbo Akademin musiikkitieteen tohtorikoulutettava, joka ”tunnustaa väriä” vuoden ympäri



P.S. Itse ottelu ja minun optimistinen 3–0 veikkaukseni ei mennyt ihan nappiin. Takkiin tuli 2–0 ja se oli kyllä Interille ansaittu voitto. Ottelun jälkeen Inter ja sen kannattajien huudot dominoivat Keskuskentän äänimaisemaa samalla tavalla kuin Interin otteet pelikentällä. Olisitte toki pärjänneet ilman pommejanne, jotka räjäytitte stadionin ulkopuolella. Veikkaan, että Keskuskentällä nähtiin ainakin yksi mitalijoukkue tänään. Nolla tehtyä maalia tarkoitti myös, että se kaikista kaunein laulu, Stormwingin Jeppis Dynamites, jäi soittamatta. Onneksi tulee taas uusia mahdollisuuksia laulun kuulemiseen.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Ihanaa, Leijonat, ihanaa!

Toukokuinen sunnuntai 19 vuotta sitten on jäänyt monen suomalaisen mieleen. Tuolloin päättyi suomalaisen jääkiekkokansan pitkä odotus, kun Suomi voitti ensimmäisen kerran jääkiekon MM-kultaa. Tukholman Globenissa 7.5.1995 pelatussa finaalissa Ruotsi kaatui selvästi numeroin 4–1. Suomen voittoa todisti täysi halli, runsaat 13 000 katsojaa, ja lisäksi ottelua seurasi parhaimmillaan television ääressä peräti 2,3 miljoonaa suomalaista. Finaalin ehdottomaksi sankariksi nousi kolme maalia Tre Kronorin verkkoon iskenyt Ville Peltonen.

Mestaruutta seurannut juhlinta paisui kaikkien aikojen suurimmaksi suomalaisen urheilun juhlaksi. Leijonajoukkue juhli ensin Tukholmassa isäntämaan voitonjuhlia varten valmistellulla Sergelin torilla, jonne kokoontui noin 20 000 juhlijaa. Myös Helsingissä juhlat käynnistyivät heti ottelun päätyttyä. Katujen liikenne ruuhkautui ja autojen torvet soivat taukoamatta. Mantan patsas puettiin maajoukkuepaitaan ja mailaksi asetettiin kainaloon Suomen lippu.

Suomeen tuoreet mestarit palasivat seuraavana päivänä Finnairin järjestämällä erikoislennolla, jonka numero oli CHAMPS. Satakunnan lennosto lähetti kaksi hävittäjää saattamaan Leijonia heidän ehdittyään Suomen ilmatilaan. Perillä Helsinki-Vantaalla pelaajia oli vastaanottamassa tuhansia faneja. Pääjuhla järjestettiin Helsingin Kauppatorilla, jonne saapui yli 100 000 juhlijaa. Myös muualla Suomessa juhlittiin.


Pelaajat ja joukkueen johto saapuivat Kauppatorin kansanjuhlaan autosaattueessa. Fanit seurasivat kulkuetta ja keräsivät nimikirjoituksia. Kuva: Urheilumuseo/Hannu Lindroos.


Railakas juhlinta poiki rallin jos toisenkin, joita laulettiin vielä vuosien päästäkin. ”Suomi on uusi maailmanmestari, hei, maailmanmestari, hei, maailmanmestari…” kaikui heti finaalivoiton jälkeen Globenissa ja Ruotsin mestaruuslauluksi sävelletty ”Den glider in” omittiin Suomen tunnuslauluksi.

Oman osansa maailmanmestaruushuumaan toi myös ensimmäistä kertaa urallaan MM-kisat selostanut Antero Mertaranta. Viimeistään tämän jälkeen Mertaranta oli kaikkien urheilua seuraavien suomalaisten tiedossa.



Juhlijoita Helsingin Kauppatorilla 8.5.1995. Samaan tapaan juhlittiin myös toista mestaruutta vuonna 2011. Kuva: Urheilumuseo/PF/Kristiina Kuisma.


Seuraava maailmanmestaruutta saatiin odotella 16 vuotta ja se tapahtui Slovakiassa vuonna 2011. Tuolloinkin loppuottelussa kaatui Ruotsi, nyt murskaluvuin 6–1. Myös toista mestaruutta juhlittiin näyttävästi Helsingin Kauppatorilla. Kansanjuhlan ohjelmaan mahtuivat niin musiikkiesitykset, presidentti Tarja Halosen onnittelut kuin ilotutulituskin. Leijonajoukkue innostui esittämään valtavalle yleisölle tutut jääkiekkorallatukset Suomi on uusi maailmanmestari ja Ihanaa, Leijonat, ihanaa. Vuoden 2011 maailmanmestaruuden juhlinnasta mieliin on erityisesti jäänyt maalivahtivalmentaja Pasi Nurmisen ”ilmaveivi”.

Urheiluidolit-näyttely Urheilumuseossa 28.3.–12.10.2014
Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut Minskissä 9.−25.5.2014


Henriikka Heikinheimo