17. huhtikuuta 2018

Varastokertomuksia: Urheilukuningas Urho Aaltonen (1889–1919)

Mitaleita digitoidessa törmäsin hienoon palkintokokoelmaan ja sen pariin esineeseen, joihin oli kaiverrettu sana ”Urheilukuningas”. Aika mahtipontinen termi, jos sitä tarkemmin ajattelee. Nykypäivän urheilijoista ainakin Jari Litmanen on nimetty Kuninkaaksi. Litmanen ei ole Suomen urheiluhistorian ainoa kuningas, vaan kuninkaallisia on ollut useita alkaen vuodesta 1902, jolloin urheilukuninkaan tittelistä kilpailtiin – enempi tai vähempi virallisesti – ensimmäisen kerran. Kuninkaaksi tiensä taisteli tuolloin palomies Mikko (Mikki) Ketelä. Kilpailtavia lajeja olivat pituus, keihäs, pikajuoksu, kolmiloikka, kuula, kävely, korkeus, kiekko, häkkijuoksu (=aitajuoksu) ja viimeisenä paini.

Ensimmäisessä urheilukuninkuuskilpailussa käytettiin karsintajärjestelmää, jossa ensimmäisen lajin eli pituushypyn kymmenen parasta jatkoivat seuraavaan lajiin. Tämän jälkeen jokaisessa lajissa viimeiseksi jäänyt putosi pois, kunnes jäljellä oli enää kaksi miestä. He ottelivat urheilukuninkaan tittelistä painimalla. Kilpailuja kutsuttiin suurellisesti "Suomen ensimmäisiksi olympilaisiksi kilpailuiksi" – elettiin vielä aikaa ennen kuin olympialaiset-termi vakiintui Kansainvälisen olympiakomitean yksinoikeudeksi.

Ensimmäinen urheilukuningas Mikki Ketelä. Suomen Urheilulehdessä 1902 häntä luonnehdittiin tyypilliseksi voimistelijaksi: muodoltaan pitkä, solakka ja ryhdikäs mies.

Mikki Ketelän myöhemmät vaiheet olivat dramaattiset. Hän oli mukana työläisaktivistien toiminnassa venäläisten sortotoimia vastaan. Aktivistit pyrkivät rahoittamaan vallankumouksellista toimintaansa muun muassa pankkiryöstöillä. Syyskuussa 1906 Mikki yhdessä muutaman muun kanssa ryöstivät Yhdyspankin Hakaniemen konttorin. Miehet pakenivat saaliineen Tukholmaan, jossa heidät muutaman viikon päästä pidätettiin. Suomessa he saivat vankilatuomiot. Mikki tuomittiin kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Hän anoi senaatilta armoa tammikuussa 1908, mutta sitä ei annettu. Kärsittyään rangaistuksensa Ketelä muutti Yhdysvaltoihin.

Dramatiikkaa ei puuttunut myöskään vuonna 1911 urheilukuninkaaksi valitun Urho Aaltosen elämästä, jonka palkintokokoelmasta on siis kyse. Mitaleita ja pokaaleita on yli sata, ja niihin voit tutustua Finnassa. Aaltosesta on kokoelmiin tullut myös jonkin verran valokuvia, painikirja sekä arkistoaineistoa. Minkälainen mies löytyy niiden takaa?

Mietteliäs atleetti Urho Aaltonen tamperelaisen Atelier Laurentin kuvassa.

Urho Aaltonen oli tilallisen Kustaa Aaltosen poika. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen Reaalilyseosta 1909. Tämän jälkeen Urho ryhtyi opiskelemaan yliopiston voimistelulaitoksessa ja valmistui voimistelunopettajaksi 1912. Opettajana hän työskenteli Kuopiossa, Tampereella ja Porissa. Opettajan hommat saivat jäädä 1916, jolloin hänet valittiin Tampereen kaupungin alipalomestariksi ja paria vuotta myöhemmin vakinaiseksi palomestariksi. Työn ja urheilun lisäksi Aaltosen elämään kuuluivat vaimo ja kaksi lasta.

Urho Aaltosen todistus voimistelunopettajan tutkinnosta 1912. Turusta Helsinkiin 1828 siirretty akatemia nimettiin keisari Aleksanterin I:n mukaan Keisarilliseksi Aleksanterin Yliopistoksi.

Monen 1900-luvun urheilijan tapaan Tampereen Pyrintöä edustanut Urho Aaltonen ei tyytynyt vain yhteen yleisurheilulajiin, vaan hän urakoi ja teki ennätyksiä useassa lajissa: keihäänheitossa, seiväshypyssä, kiekonheitossa, juoksussa ja painissa. Viisiottelun Suomen mestaruuden hän voitti kahdesti 1910 ja 1911. Kymmenottelun Suomen mestaruudesta 1911 titteliksi tuli myös urheilukuninkuus. Painiskelu oli tässä vaiheessa jo pudonnut ohjelmasta pois, ja karsintajärjestelmän sijaan paremmuuden ratkaisivat kilpailuiden yhteispisteet.

Urho Aaltosen urheilu-uran paras vuosi oli 1911. Ensimmäisenä maailmassa hän heitti keihästä toukokuussa Helsingissä yli 100 metriä –  kyseessä oli toki kahden käden yhteistulos (100,16 metriä). Syyskuussa hän paranteli ennätystä 101,14 metrin lukemiin. Odotukset olivat kovat ajatellen seuraavan vuoden Tukholman olympialaisia, mutta käsivamma esti hänen osallistumisensa. Pari vuotta Urho pystyi vielä kilpailemaan, mutta lopulta vammat veivät voiton ja aktiivinen urheilu-ura sai jäädä.

Palkintomitali viisiottelusta 14.5.1911.

Yleisurheilulajien lisäksi Aaltonen harrasti myös painia, mutta menestys lajissa jäi vaisummaksi. Yhtenä syynä olivat ennen kaikkea useat loukkaantumiset. Paini lajina kiinnosti Urhoa. Asiaan tutustuttuaan hän havaitsi, että lajia käsittelevä kirjallisuus oli niukkaa ja vanhentunutta. Kouluja käynyt, tarmokas mies päätti kirjoittaa oppikirjan, joka julkaistiin 1913 nimellä ”Painitaito – kreikkalais-ranskalaisen painin oppikirja”.





Aukeama Urho Aaltosen kirjasta Painitaito. Aaltonen panosti kirjaa tehdessään erityisesti kuvitukseen ja havainnollistaviin valokuviin. Kuvat on ottanut helsinkiläinen Carl Klein Atelier Universalista. Kirjan esipuheessa Urho Aaltonen kertoo, että kuvattaessa käytettiin uudenlaista tapaa kuvata. Painijat laitettiin ottelemaan päivänpaisteiseen paikkaan, ja heidän liikkuessaan otettiin kuvat. Kuvista tuli näin todellisia, eikä kuvausta varten lavastettuja tilannekuvia.

Vuoden 1918 tapahtumat koskettivat myös Tampereen palomestaria, joka sammutti palomiestensä kanssa tulipaloja niin punaisten kuin valkoistenkin ollessa vallassa. Urho itse ei osallistunut politiikkaan, vaan onnistui saavuttamaan sekä ylempiensä että alaistensa luottamuksen.

Selvittyään sisällissodan melskeistä seuraava vuosi osoittautui Urhon kohdalla kohtalokkaaksi. Maailmanlaajuinen influenssaepidemia, jota myös espanjantaudiksi kutsuttiin, ei säästänyt miestä vaan vasta 30-vuotias Urho Aaltonen menehtyi taudin uhrina toukokuussa 1919.

Riitta Forsman