perjantai 12. syyskuuta 2014

Neljä erää stadionilla

Olympiastadionilla tapahtui elokuussa jokaisena viitenä viikonloppuna. Pääsin aistimaan tarjontaa niistä neljänä. Vain kuukauden ensimmäinen kattaus, Celtic–Tottenham -ottelu jäi näkemättä. Menetys ei ollut kuulemma iso – peli oli elokuun tapahtumista vaatimattomin.

HJK–Barcelona -pallotteluakaan ei merkitä aikakirjoihin suurena pelinä, vaikka yleisöä oli stadionin katsomassa jalkapalloa eniten sitten olympiafinaalin 1952. Isäntäjoukkue oli niin vieraskorea, että antoi Barcelonan tehdä nopeassa tahdissa neljä maalia. Andres Iniesta näytti puolivauhdillakin, miten syötöt lähtevät oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Toisella puoliajalla sinivalkoisetkin uskaltautuivat pelaamaan. Komeassa auringonpaisteessa ilta kului nopeasti.

Kuun puolenvälin Helsinki City Marathonilla olin ensin Iida-tyttäreni ja hänen kaverinsa Astridin huoltajana Minimaratonilla. Stadionille kirmasi maaliin satoja juniorijuoksijoita. Illan jaoin Iidan kanssa mitaleja maratoonareille. Aikuisten apuna oli muitakin Viipurin Urheilijoiden junioreita. Lapsityövoiman oikeinkäyttöä minusta: kansalaistoimintaankin kasvetaan.

Maaliin tuli väsyneitä, mutta lähes poikkeuksetta onnellisia juoksijoita. Iidalle kokemus jäi myös hajumuistiin: ”Osa niistä haisi tosi pahasti hielle.” HCM:n suosio näyttää vähän taittuneen, sillä matkan jaksoi loppuun 3 865 kuntoilijaa. Maaliin on 2010-luvun aiemmilla sitimaratooneilla sinnitellyt yli 4000 juoksijaa. Kilpailu triathlonin ja sähäkämpien juoksutapahtumien kanssa on myös kiristynyt.

Elokuun neljännen viikonlopun Cheekin konserttia on hehkutettu kansainvälisen tason tapahtumana. Kyyninenkin katsoja joutui tunnustamaan, että äärirajoille vedetty viihdehomma toimi. Stadionilla nähtiin jälkimoderni sankari, joka toteutti unelmaansa. Ex-ministeri Paavo Arhinmäki taisi olla Cheekin paras mainosmies määritellessään ”poskisolistin” musiikin olevan hirveää sontaa – ja myydä samalla tahattomasti toisen stadionintäyden lippuja.



Neljäs elokuinen käynti stadionilla kuun viimeisenä päivänä vakuutti, että viel’ on Suomi–Ruotsi -maaottelu voimissaan, vaikka kamppailu ei vedäkään enää stadionia täyteen. Kahtena päivänä ottelua seurasi yhteensä vajaat 50 000 katsojaa. Ilmassa oli hyvin tuotetun urheilutapahtuman tuntua. Ja Ruuskas-Antti heitti sen, mitä Pielaveden Jylhän mies vain voi. Kilpailut rullasivat nopealla tahdilla, eikä pysähtyneitä hetkiä juuri ole. Vapaaseen saumaan ahdetun letkajenkan ME-yrityksen jätin väliin.

Yhdestä asiasta kaikki tapahtumat vakuuttivat. Stadionin uudistaminen ei ala hetkeäkään liian aikaisin. Varsinkin Cheekin konsertissa kävi hyvin ilmi vallitseva vessakurjuus. Kioskivaunut takakaarteen sorakentällä eivät nekään oikein ole tätä päivää. Hinnat olivat kuitenkin jo huomisen tasolla.

Kuva arkkitehtitoimisto K2S:n verkkosivuilta

Edellisessä korjauksessa remonttirahat upposivat sananmukaisesti rakenteisiin, eikä haaveiltu toiminnallinen uudistaminen toteutunut. Toivottavasti ulkomuseo muuttuu tällä kierroksella toimivaksi urheilupainotteiseksi tapahtumakeitaaksi.

Jouko Kokkonen

torstai 4. syyskuuta 2014

Urheiluidentiteettiä rakentamassa

Jokaisella ihmisellä on oma identiteettinsä, joka koostuu monesta eri palasesta. Yksi näistä paloista on usealla myös urheiluidentiteetti. Lähes jokaiselta löytyy joku mielipide urheilusta niin hyvässä kuin pahassa, ja nämä mielipiteet korostuvat usein suurien urheilutapahtumien aikaan. Urheiluidentiteetti on myös kansallinen. Suuret massat ovat kiinnostuneita samoista lajeista ja fanitus on joillekin jopa elämäntapa.

Kesätöissäni Urheilumuseossa sain tutkailla omaa suhtautumistani ja käsitystäni varsinkin suomalaista, mutta myös ulkomaista urheilumenestystä kohtaan. Tätä toteutin käymällä läpi suurta kuvalahjoitusta - kuvia olympialaisista ja urheilulajeista - sekä valokuvaamalla urheilutekstiilejä.


Kesätyöntekijöiden työpisteeltä

Aloittaessani työt omistin pienen tietouden suomalaisesta urheilukulttuurista, joka suurimmalta osalta rajoittui menestykseen 2000-luvulla. Nimet kuten Heli Rantanen, Toni Nieminen ja Tomi Poikolainen eivät herättäneet suurempaa liikettä aivoissani kuin tiedon, että kaikki olivat menestyneitä omassa lajissaan. Kuvat kertoivat kuitenkin enemmän kuin tuhat sanaa, ja käymällä läpi olympialaisia vuoden 1976 kesäolympialaisista Montrealista lähtien, opin hiljalleen enemmän ja enemmän urheiluhistoriaa. Olympialaiskuvien jälkeen siirryin eri urheilulajeja koskeviin kuviin ja kävin esimerkiksi jääkiekon MM-kisoja läpi 1980-luvulta lähtien. Vuoden 1995 kisojen jälkeistä juhlahumua oli monta kymmentä kuvaa, ja se sai pohtimaan fanitusta ja sitä, mitä urheilu voi ihmisille merkitä.


Kesätyöntekijän kuvaama Otakar Janeckyn jääkiekkopaita. Paita on ollut käytössä Jokereiden voittamassa jääkiekon Euroopan cupissa vuonna 1995. Huomaa komea Urheilumuseon mainos!


Historia monessa muodossaan sitoutuu usein identiteettiin, ja niin se tuntuu tekevän myös urheilun osalta. Voitot, mutta myös katkerat häviöt, muistetaan pitkään. Kuvissa pettymyksen tunteet näkyivät yhtä selkeästi kuin voitonriemu. Identitteettiin kuuluvat erilaiset puolet, ja omalta osaltani pääsin tutkailemaan tätä puolta itsestäni: mitä urheilu minulle oikeasti merkitsee ja mitä siitä haluan edes tietää. Ymmärsin nopeasti, että tietoni rajoittuvat paljolti 2000-luvulle ja tämän ajan valtalajeihin, joita televisiossa näkee jatkuvasti. Kiinnitin myös huomiota siihen, että koulussa eri oppiaineissa menestyjistä kerrotaan aina. Musiikintunneilla kuunnellaan ja soietaan hittibiisejä, äidinkielentunneilla luetaan klassikkokirjailijoiden teoksia. Liikuntatunneilla yritetään kasvattaa intoa omatoimiseen liikuntaan, mutta unohdetaan urheiluhistoria täysin. Historiantunneilla saatetaan sivuuttaa Hannes Kolehmaista ja Paavo Nurmea, mutta urheilu ja sen valtapeli jätetään täysin käymättä läpi.

Miten siis voidaan olettaa, että kunnioitus, tieto ja ymmärrys urheilua ja sen menestyjiä kohtaan voisi jatkua. Katoaako identiteetistä osa, jos urheilun osalta sen historia tippuu pois tiedosta tai katoaa kokonaan? Jos perustamme tietomme ja intomme viimeisen 10 vuoden tapahtumille tai valtamedian mainostamille urheilijoille ja lajeille, unohdammeko jossain vaiheessa historialliset urheilijat?


Juoksupaita, jota Hannes Kolehmainen käytti paita Antwerpenin olympialaisten maratonilla vuonna 1920 ja voitti kultaa.


Tajusin oman urheiluidentiteettini muuttuneen viimeistään viimeisenä työpäivänäni. Kuvasin urheilutekstiilejä ja ennen jokaista laatikkoa kävin läpi listan, mistä yleissilmäykseltä näin, mitä oli luvassa. Joskus kyseessä oli uima-asuja, joskus olympialaisista tuotuja toimitsijapaitoja. Sykkeet kohoilivat tasaiseen tahtiin kun nostin laatikon kantta ja poimin vaatteiden seasta lopulta Paavo Nurmen ja Hannes Kolehmaisen urheiluvaatteita. Omassa urheiluidentiteetissäni oli muuttunut jotain, eikä vähiten kunnioitus suomalaista urheilua ja sen historiaa kohtaan. Voisi sanoa, että hieno päätös hienolle kesätyölle.

Eeva Tolonen
Urheilumuseon kesätyöntekijä kesällä 2014

maanantai 25. elokuuta 2014

Avaimet Cheekin stadionille

Kenellekään ei varmasti ole jäänyt epäselväksi, että viikonloppuna Olympiastadionilla tehtiin historiaa. Stadionin täytti ensimmäistä kertaa suomalainen artisti omalla konsertillaan. Ja hän teki sen vielä kahdesti palkiten paikalle tulleen yleisön sellaisella spektaakkelilla, että Pertunmaalta Cheekiä katsomaan saapuneet mummotkin liikuttuivat koko rahalla ja vielä vähän enemmällä. Cheek teki samalla palveluksen urheiluväelle, joka niin kipeästi toivoo stadionia remontoitavan muutamalla sadalla miljoonalla eurolla. Nyt urheiluväen hymylle on yksi syypää lisää.



Cheekin keikat täyttivät kaikki niille asetetut odotukset ja paineet. Oikeastaan Suomen ennätys -tasolle asetettu rima ylittyi niin selvästi, että vertailukohtaa on vaikea etsiä – sitä vain ei ole. Onhan stadion nähnyt monta maailmanluokan show’ta, joiden rinnalle Cheekin show asettui helposti puitteiltaan ja toteutukseltaan. AC/DC, Rolling Stones, Iron Maiden, Muse, Bruce Springsteen… Miljoonia levyjä myyneitä kansainvälisiä tähtiä on stadionilla liikkunut. Cheek erottui kuitenkin joukosta sillä, että suomalaiset pystyvät käsittelemään hänen tuotantoaan huomattavasti syvällisemmin, sillä se on tehty suomeksi. Lähes koko stadionillinen kulki konserttien läpi Cheekin kanssa ymmärtäen ainakin osin, mistä hän puhui kappaleissa ja niiden väleissä. Englanninkielisten yhtyeiden kanssa samanlainen yhteys jää suurimmalla osalla saavuttamatta, vaikka musiikin voima kuinka yhdistäisikin.

Helsingin olympialaisten avajaisiin tuotiin myyttiset Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi tuomaan kansan silmiin omaa sankaritarustoa sotaa edeltävältä ajalta. Cheek nosti lavalle samaan tyyliin suomalaisen iskelmämusiikin kenties suurimman hahmon Katri Helenan, ehkä Suomen kansainvälisesti tunnetuimman rumpalin The 69 Eyesin Jussi ”69” Vuoren, unohtamatta Samuli Edelmannia, Jukka-Poikaa, Diandraa, Eriniä sekä joukkoa suomalaisia rap-muusikoita. ”Jokaiselle jotakin”, toteaisi Pyhimys.

Kuva Cheekin Facebook-profiilista lauantailta

Osa Cheekin suosion kasvua on ollut juuri uusien ihmisryhmien koskettaminen heidän tuntemiensa artistien avulla. Hiphop-musiikin ydin on aina ollut muiden tekemän musiikin sämplääminen oman musiikin joukkoon välillä tunnistettavammin ja välillä huomaamattomammin. Sinällään musiikin genre-rajojen rikkomisessa ei ole mitään uutta. Team Cheek tekee sen vain erittäin viihdyttävästi.

Cheekin konserttien anti urheiluväelle oli erityisesti se, että olympiastadionista tuli yhtäkkiä merkityksellinen paikka kenties kymmenille tuhansille uusille suomalaisille. Niille, joille Helsingin olympialaiset ja Zátopek, yleisurheilun MM 1983 Tiina Lillakeineen tai MM 2005 kaatosateineen ei merkitse a) yhtään b) mitään. Kysyvät vain, ”kuka on Tommi Evilä?”

Niitä ihmisiä on nimittäin paljon. He ovat samalla olleet niitä, joille Olympiastadionin olemassaolo ja säilyttäminen käyttökelpoisena on ollut täysin yhdentekevää. Mutta ei ehkä enää olekaan. Cheek näytti, että stadion on ainutlaatuinen keikkapaikka Suomessa, sillä Jätkäsaaren ja vastaavien asvalttikentillä ei täyden stadionin tunnelmaa vain saa aikaan. Olympiastadion saa aivan hyvin olla Suomen uljain konserttiareena ja urheilukenttä kaikkine historioineen. Hengen- ja ruumiinkulttuuri mahtuvat mainiosti saman katon alle. Ei se todellakaan ole liikunnalta ja urheilulta pois, jos Cheekin tahdissa hyppii kymmeniä tuhansia nuoria kahtena iltana peräkkäin muutaman tunnin ajan.



Joskus aikoinaan mietittiin, että onko neljän minuutin alittaminen mailin juoksussa mahdollista. Kun raja ensimmäisen kerran rikottiin, syntyi varsin pian joukkorynnistys rajan alle. Kenties Cheekin keikka saa aikaan samanlaisen ilmiön – suomalaiset artistit lähtevät miettimään voisivatko hekin täyttää stadikan omalla nimellään ja kenties muutaman kaverin avulla. Ja jälleen tiukkakaarteisen stadionin tehtävä yhteisöllisyyden luomisesta toteutuu.

Pääosan ajasta stadionin kenttä ja katsomot ovat nimittäin tyhjillään, eivätkä Suomi–Ruotsi-maaottelutkaan vedä katsomoa enää täyteen aiempaan tapaan. Toivottavasti Cheekin konsertissa oli paikalla runsaasti urheiluvaikuttajia, sillä kyseessä oli sellainen työnäyte, josta voi vain ottaa oppia ja ideoita siihen, miten kotimaisiin urheilutapahtumiinkin saadaan fiiliksiä aikaan ja katsomot pullistelemaan äärirajoille.

Kalle Rantala

Ps. Cheekin keikka on ainakin toistaiseksi katsottavissa Youtubesta katsojan kuvaamalta videolta.

maanantai 11. elokuuta 2014

Urheilusta on moneksi

Icehearts-toimintamallin perustaja Ville Turkka kävi keväällä kertomassa Iceheartsin toiminnasta Urheilumuseossa.

Icehearts on sosiaalinen urheiluseura, jonka tarkoituksena on ennaltaehkäistä syrjäytymistä ja edistää hyvinvointia joukkueurheilun avulla. Se on varhaisen puuttumisen innovatiivinen toimintamalli, joka tarjoaa pitkäkestoista ja ammatillista tukea kasvuun erityisen tuen tarpeessa oleville lapsille ja perheille. Lapset valitaan joukkueisiin ammatillisin perustein ja jokainen joukkue toimii 12 vuoden ajan. Joukkuetta ohjaa kasvattaja, jolla on ammatillinen pätevyys joukkueen johtamiseen.

Ville Turkka havaitsi jo sosiaalikasvattajan uransa alkuvaiheessa, että eniten hankaluuksia kohtaavilla lapsilta ja nuorilta puuttui tyystin yksi asia – harrastus. Lapset eivät kuuluneet joukkueeseen tai harrastusporukkaan eivätkä harrastaneet liikuntaa. Mahdollisuus aikuisen ohjaamaan vapaa-ajan harrastamiseen tuntui puuttuvan juuri niiltä lapsilta ja nuorilta, jotka eniten olisivat tarvinneet ryhtiä ja ryhmää. Tätä tilannetta parantamaan Turkka perusti yhdessä isänsä Ilkka Turkan kanssa Iceheartsin vuonna 1996.

Ville Turkka perusti Iceheartsin vuonna 1996 ja johtaa edelleen sen toimintaa.

Ensimmäiseen Icehearts-jääkiekkojoukkueeseen valikoitui miltei parikymmentä tukea tarvitsevaa esikoululaista. Joukkueeseen valitut pojat saivat mahdollisuuden harrastaa lajia, joka monesti vaatii suurtakin taloudellista panostusta vanhemmilta. Joukkue oli ensisijaisesti tukiverkko ja urheilulliset saavutukset jätettiin tietoisesti taka-alalle. Aina ei siis menty voittamaan, mutta mentiin aidosti ryhmänä. Ryhmässä harjoiteltiin sosiaalista kanssakäymistä ja monia muita tärkeitä elämäntaitoja, jotka auttoivat ehjään kasvamiseen. Varat toimintaan hankittiin keräysten ja sponsoreiden avulla. 

Iceheartsin perustamisesta lähtien Ville ja Ilkka Turkan tavoitteena on ollut valtakunnallinen järjestö, jotta mahdollisimman moni lapsi saisi mahdollisuuden harrastaa ja tuntea olevansa osa yhteisöä. Tänä päivänä Icehearts ry työllistää 40 työntekijää sekä liikuttaa ja tukee satoja lapsia ja nuoria yhdeksällä eri paikkakunnalla. Jääkiekon rinnalle on tullut myös muita lajeja, ja tytöille on omat joukkueensa.



Icehearts-toimintamalli perustuu arvomaailmaan, jossa jokaiselle lapselle annetaan mahdollisuus. Joukkuelajit mahdollistavat kasvamisen toiset huomioonottavaksi joukkueen jäseneksi. Lisäksi pelaajat oppivat luottamaan itseensä ja huomaamaan käytännössä, miten omalla työllä voi parantaa omia taitojaan. Icehearts-joukkueilla on kolme sääntöä, joista ei jousteta: ketään ei kiusata eikä lyödä, kaikki pelaavat ja ketään ei pudoteta joukkueesta. Myös joukkueiden omilla kasvattajilla on suuri rooli välittävinä aikuisina sekä roolimalleina. Iceheards on rantautunut myös moneen kouluun tuomaan oman osaamisensa opettajien avuksi.

Toimintamalli on palkittu muun muassa valtakunnallisella Toivon Tuoja 2013 -palkinnolla, Vuoden Kasvattaja 2012 -palkinnolla, Euroopan innovatiivisin toimintamalli rikoksentorjunnassa 2011 -palkinnolla ja Unicefin lapsen oikeuksien vaikuttaja 2008 -palkinnolla.

Myös urheiluliitoilla ja -seuroilla on tässä asiassa tärkeä rooli. Huippu-urheilun vastapainoksi olisi hyvä tarjota lapsille ja nuorille hyviä kokemuksia ja sosiaalisia kontakteja. Näkyvyyttä ja mahdollisuuksia tarvitaan kaiken kaikkiaan toiminnalle, joka puuttuu ongelmiin varhaisessa vaiheessa ja ehkäisee syrjäytymistä tehokkaasti.

Urheilumuseo halusi kantaa oman kortensa kekoon ja kutsui Icehearts-joukkueet vierailulle. Kutsuumme vastattiin pian ja jo muutaman viikon kuluttua yksi joukkue kävi tutustumassa museon näyttelyihin. Toivotamme iceheartsilaiset myös jatkossa tervetulleiksi Urheilumuseoon!

Icehearts-joukkue vierailulla museossa kesällä 2014

www.icehearts.fi


Sari Ervasti-Conti
Urheilumuseon työssäoppija keväällä 2014
Valmentaja, FC Viikingit


Henriikka Heikinheimo

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Ludovika Jakobsson – Suomen ensimmäinen naisolympiamitalisti

Ensimmäisen olympiamitalin Suomelle tuonut nainen oli saksalaissyntyinen Ludovika Jakobsson, joka voitti yhdessä puolisonsa Walter Jakobssonin kanssa pariluistelun olympiakultaa Antwerpenissä vuonna 1920. Jakobssonien kultamitali on lisäksi itsenäisen Suomen ensimmäinen.

Ludovika Eilers syntyi Berliinissä 25.7.1884 ja sai luistimet jalkaansa jo koulutyttönä. Ludovikan mukaan luistelu oli Keski-Euroopassa ollut suosittua jo pidemmän aikaa ja siksi hänen vanhempansakin suhtautuivat harrastukseen kannustavasti. Olipa jopa paikallisen luisteluseurankin johdossa hyvin merkittäviä henkilöitä, muun muassa keisarillisen perheen jäseniä.

Ludovika ja helsinkiläinen Walter kohtasivat ensimmäisen kerran Berliinin uudessa jääpalatsissa keväällä 1908. Ludovika muistelee tuota maanantaipäivää seuraavasti:  
Itävaltalainen luistelunopettaja Hirsh ja minä, yliopiston kirjaston virkailija, kiisimme jäällä valssin tahdissa, kun kolme outoa miestä ilmestyi katselijain paikolle radan viereen. Kun näytäntömme oli päättynyt, he tulivat kiittämään meitä esityksestämme. He ilmoittivat olevansa suomalaisia. Eräs heistä ojensi minulle kimpun orvokkeja.

Walter Jakobsson oli saapunut Berliiniin opiskelemaan Charlottenburgin teknillisessä korkeakoulussa tähdäten sähkö- ja koneinsinöörin tutkintoon. Hän oli Suomessa luistellut paljon ja osallistunut kilpailuihinkin, mutta saapui Saksaan ilman luistimia. Walterin äiti oli nimittäin epäillyt, etteivät opinnot ehkä etenisi toivotulla tavalla, jos aika kuluisi harrastusten parissa. Nähtyään Ludovikan jääpalatsin jäällä Walter oli kuitenkin hankkinut uudet luistimet. Tulevan luisteluparinsa ja vaimonsa lisäksi Walter oli vaikuttunut myös jääpalatsista itsestään: lattiasta kattoon saakka ulottuvilla peileillä varustettu sisärata oli varsin toista kuin suomalaiset luonnonradat.

Walter saapuikin pian uudelleen jäähalliin ja ilmoitti haluavansa harjoitella neiti Eilersin kanssa. Ludovikaa imartelivat eksoottisen pohjoismaalaisen innostus ja ihailu, ja niinpä hän suostui yhteisharjoituksiin. Vuotta myöhemmin pari Eilers-Jakobsson lähetettiin jo berliiniläisseuran edustajina Budapestiin kilpailemaan paikallisen luistinseuran 40-vuotisjuhliin, jossa tämä vielä tuntematon pari sijoittui kolmanneksi. Pian heistä tulikin Berliinin luistinseuran pääedustajat ja Keski-Euroopan luistelijakuuluisuudet.

Ludovika Eilers ja Walter Jakobsson vuonna 1909

Yhdessä vietetty aika harjoitusjäällä ja kilpailumatkoilla johtivat pian parin kihlautumiseen. Walterin aloitteesta he myös muuttivat Suomeen. Ludovikan mukaan alkutaival ei tosin sujunut täysin ilman dramatiikkaa:
Hän tahtoi mennä naimisiin kanssani. Minua oli juhlittu Wienissä ja Pietarissa. Ehkä olin diiva tai käytännöllinen saksalainen tai mitä tahansa – mutta jonkin aikaa Helsingissä oltuani räjähdin. Kysyin, missä oli hänen toimensa ja missä tuleva asuntomme – ei tässä niin vain naimisiin mennä.

Kun Ludovikaa miellyttävää asuntoa ei alkanut löytyä, hän ilmoitti lähtevänsä takaisin Berliiniin. Walterin oli taivuttava ja matkustettava mukana takaisin Saksaan. Häät kuitenkin vietettiin seuraavana kesänä Berliinissä ja pian sen jälkeen he muuttivat pysyvästi Helsinkiin. Asunto sijaitsi Punavuorenkadulla ja tällä kertaa se kelpasi myös Ludovikalle. Suomi sai heistä tyylikkään luistelijaparin, jonka saavutuksiin kuuluvat muun muassa maailmamestaruudet vuosina 1911 ja 1914 sekä maailmanmestaruuskisojen hopeamitalit vuosina 1912 ja 1913.

Anna-Lisa Allardt ja Ludovika Jakobsson MM-kisoissa Tukholmassa vuonna 1913. Jakobssonit ylsivät pariluistelun hopealle.

Vuonna 1920 ei vielä järjestetty varsinaisia talviolympialaisia. Antwerpenin kesäolympialaisten ohjelmaan oli kuitenkin kesälajien lisäksi sisällytetty myös jääkiekko ja kaunoluistelu, joissa kilpailtiin Antwerpenin jääpalatsissa huhtikuun lopulla 1920. Pariluistelussa Suomea edustivat Jakobssonit.

Kisoja edelsi huolellinen valmistautuminen. Helsingin Pohjoissatamaan varattiin Jakobssoneille tulevan kilpailuhallin kokoinen alue, jossa he saattoivat harjoitella koko talven ajan. Näin varmistettiin, ettei pari ”hämmentyisi” varsinaisessa kisassa. Kesäajan harjoittelu sisälsi muun muassa juoksua – Jakobssonien palvelijan kauhuksi sisällä pariskunnan huoneistossa joka päivä 20 minuutin ajan.

Suomalaiset saapuivat Antwerpeniin joitakin viikkoja ennen kisoja ehtiäkseen valmistautua tuleviin koitoksiin myös kilpailupaikalla. Jakobssonit harjoittelivat aamupäivisin parin tunnin ajan ja vielä iltapäivällä tunnin verran. Välillä pidettiin vapaapäiviä kierrellen Antwerpeniä ja tehden retkiä muun muassa Brysseliin. Ihmetystä herätti luistelu lämpimässä kevätsäässä; olivathan suomalaiset tottuneet luisteluun lähinnä kylmällä talvikelillä.

Myös jääpalatsi, Palais de Glace, teki vaikutuksen suomalaisiin valoisuudellaan ja ilmavuudellaan. Harjoitusolosuhteet viimeisteli ensiluokkainen jää, joka uusittiin joka päivä, jopa kolmekin kertaa. Itse kisoihin jääpalatsi oli valaistu sähkölampuin sekä koristeltu osallistujamaiden lipuin, ja tuomarit sekä runsaslukuinen yleisö olivat pukeutuneet juhlapukuihin. Pariluistelu kiinnosti yleisöä siinä määrin, etteivät kaikki mahtuneet sisälle, vaan osa joutui kääntymään pettyneenä takaisin. Pariluistelukisaan oli ilmoittautunut kahdeksan paria, ja toisiksi viimeisinä luistelleet Jakobssonit olivat hienoisia ennakkosuosikkeja.

Jakobssonien ohella Antwerpenissä Suomea edustanut taitoluistelija Sakari Ilmanen kertoo:
He eivät ehtineet olla montakaan hetkeä radalla kun huomasi, että he olivat erinomaisella luistelutuulella. Ei jälkeäkään kilpailukuumeesta, vaikeat hypyt ja käännökset onnistuivat täydellisesti, yhteisluistelu oli täsmällistä ja esitys kokonaisuudessaan musiikin mukainen. Se oli luistelua, joka sai yleisön haltioihinsa. Melkein lakkaamatta koko luistelun ajan osoitti se myrskyisästi suosiotaan eikä niistä luistelun päätyttyä tahtonut loppua tulla.

Myös tuomarit olivat yksimielisiä Jakobssonien paremmuudesta, ja näin kultamitali saatiin Suomeen.


Ludovika ja Walter Jakobsson olivat maailman paras taitoluistelijapari yli 10 vuoden ajan. Kuva on otettu vuonna 1913

Kaksi vuotta olympiavoittonsa jälkeen Jakobssonit saavuttivat MM-hopeaa, ja vuonna 1923 heistä tuli maailmanmestareita kolmannen kerran. Chamonix’n talviolympialaisissa vuonna 1924 he saivat tyytyä hopeamitaliin. Kun Ludovika ja Walter jäivät seuraavissa olympialaisissa Sankt Moritzissa vuonna 1928 viidensiksi, päättivät he lopettaa aktiiviuransa ja keskittyä nuorten luistelijoiden valmennukseen sekä tuomarintehtäviin.

Loistava kilpailu-ura oli ohi, mutta työ luistelun parissa jatkui. Suurimman työnsä Jakobssonit tekivät Helsingin luistinseura HSK:n hyväksi. Ludovika seurasi aktiivisesti taitoluistelua ja sen uusia tuulia kuolemaansa saakka vuonna 1968. Ludovika ja Walter Jakobsson valittiin vuonna 2010 Suomen urheilun Hall of Fameen ensimmäisten joukossa. Vuonna 2013 heidät valittiin myös kansainväliseen taitoluistelun Hall of Fameen.

Henriikka Heikinheimo


(Suorat lainaukset Ludovika Jakobssonin painamattomasta käsikirjoituksesta Luistelijan muistikirja sekä Sakari Ilmasen artikkelista Suomalaisten luistelijain osanotto Antverpenin olympialaisiin kisoihin. Aineisto löytyy Urheilukirjaston ja Urheiluarkiston kokoelmista.)

torstai 3. heinäkuuta 2014

Varastokertomuksia: Hei, me protestoidaan!

Elokuinen jalkapallopeli vuonna 1920 alkoi hieman nihkeissä tunnelmissa Helsingissä. ”Protesteeraaminenhan on teidän tapaistenne”, kommentoi Helsingin Jalkapalloklubin joukkueenjohtaja Helsingin palloseuralaisille, jotka väittivät, että HJK:n maajoukkuetason pelaajalla Verner Eklöfillä ei ollut edustusoikeusasiat kunnossa. HPS:n syytös perustui sille, että Eklöf oli vielä kesällä edustanut Helsingin IFK:a. Ja näin oli myös ollut.




Palloseuralaiset eivät kuitenkaan tienneet, että HJK oli kaikessa hiljaisuudessaan kysynyt Suomen Palloliitolta luvan Eklöfin pelaamiselle ja liiton mukaan esteitä ei ollut, sillä kevät- ja syyskausi katsottiin eri pelikausiksi. HPS lähetti liittoon tiukkasävyisen protestin ottelusta ja lisäsi vielä loppuun olevan tärkeää, että Palloliitto ”…jo oman arvonsakin tähden samaisen pykälän mukaan rankaisee syyllisiä moisesta omavaltaisesta menettelystä ja siten siveellisesti tuomitsee kaikenlaisten selkärangattomien mitalimetsästäjien hyppelemiset seurasta toiseen.”

Palloliitto hyväksyikin hieman yllättäen protestin ja mitätöi pelin, sillä se katsoi, että seuroja ei ollut tiedotettu riittävästi tästä kausitulkinnasta, vaikka se oli antanut luvan Eklöfin pelaamiseen. Tämän lisäksi liiton johtokunta päätti yksimielisesti huomauttaa Palloseuraa, että ”on sopimatonta lähteä arvioimaan ja määrittelemään, mitkä motiivit ovat aiheuttaneet jonkun yksityisen pelaajan siirtymisen seurasta toiseen” ja lisäsi, että ”…useata Teidän arvon seuranne pelaajaa voisi soimata samasta teosta.”

Edellä kuvattu tapaus kuvaa hyvin jalkapalloseurojen tekemiä protesteja Palloliitolle toista maailmansotaa edeltävänä aikakautena. Toisaalta, jos katsoo lähemmäs nykypäivää, niin juuri pelaajien edustuskelpoisuudesta tehdyt protestit ovat erityisesti korkeimmalla tasolla niitä, jotka pääsevät otsikoihin nykyäänkin. Tässä muutamat viime vuosien hyvät esimerkit Karjalaisessa ja Savon Sanomissa. Paljoa ei ole urheilu muuttunut vuosikymmenten saatossa.

Suomen Palloliiton arkistosta löytyy mielenkiintoinen aineistokokonaisuus toista maailmansotaa edeltävän ajan protesteista, sillä saapuneet protestikirjeet ja osittain myös lähteneet päätöskirjeiden toisteet kerättiin yhteen mappiin, jonka sisältö on edelleen hyvässä tallessa.

Aineistosta löytyy yhteensä 43 yksittäistä protestitapausta jalkapallopelejä koskien. Aineiston voi luokitella mukavasti osiin, sillä tapauksia tarkastellessa syytösaiheet jakautuvat selkeästi kolmeen erilaiseen ryhmään:
- erotuomarin päätöksiä koskevat syyt 20 kappaletta
- pelaajan tai pelaajien edustusoikeutta koskevat syyt 17 kappaletta
- ottelun järjestelyä koskevat syyt 9 kappaletta

Aika selvältä vaikuttaa vai mitä? Muutamassa protestissa syytettiin vastustajaa useammasta syystä, joten syiden lukumäärät eivät ihan täsmää protestimäärän kanssa. Protestit painottuvat selkeästi tuomarin päätöksiin sekä pelaajien edustusoikeuksiin. Sinällään tämä ei juuri yllätä, sillä erotuomarikomiteasta huolimatta Palloliiton tuomarikoulutustoiminta oli tuona aikana vielä lapsenkengissä, kuten suomalainen jalkapallo ylipäätään. Sääntöjen tulkitsemista yhtenäistettiin satunnaisilla lyhyillä kursseilla. 1920–30-luvun vaihteessa aloitettiin myös erotuomariohjaajien kouluttaminen, jolla pyrittiin välillisesti lisäämään erotuomarien määrää Suomessa.

Suurin osa erotuomareihin kohdistuneista protesteista koski sitä, oliko pallo maalissa vai ei, tai tehtiinkö maali tuomarivirheen, kuten paitsion seurauksena. Muutamassa tapauksessa tuomari julistettiin puolueelliseksi runsaiden esimerkkien kera ja joissain selostettiin vain yhtä nimenomaista maalintekotilannetta. Käytännössä jo sata vuotta sitten tulkinta maalista aiheutti usein ongelmia. Ja vasta viime vuosina asialle on alettu tehdä jotakin, vaikka videotarkistuksen kannalta olennainen tekniikka on ollut olemassa massatuotannossa jo vuosikymmeniä. Huomattava määrä protesteista tehtiin muuten mestaruussarjan loppuvaiheessa, kun panokset olivat korkealla. Tässä muutama protestikirjelmä tutkailtavaksi.

 

 


Edustusoikeuskysymykset olivat jutun ensimmäisen esimerkin kaltaisia. Pelaaja oli vaihtanut seuraa ja kiisteltiin siitä, oliko kulunut riittävästi aikaa edellisestä ottelusta toisessa paidassa. Toinen yleinen edustusoikeuskysymys oli se, että pelaaja oli esimerkiksi lomareissunsa aikana käynyt pelaamassa ottelun toisessa joukkueessa, vastustaja sai sen selville, teki protestin ja sai uusintaottelun. Ei liene ihme, että voittanut joukkue ei vaikuttanut koskaan tekevän protesteja. Usea edustusjoukkueita koskeneista protesteista myös hylättiin siksi, että se oli tehty ottelun jälkeen, kun säännöt sanovat, että tällaiset protestit tulee tehdä jo ennen peliä. Ehkä mielenkiintoisin protestityyppi edustusoikeuksien osalta oli se, että vastustajajoukkueessa pelasi ulkomaalainen henkilö. Säännöstö meni tuona aikana suunnilleen niin, että ulkomaalaisen tuli olla asunut Suomessa vähintään kahden vuoden ajan ennen kuin sai osallistua kilpailutoimintaan.



Loppukevennyksenä saatte tutustua Porvoon Akilleksen laatimaan protestiin, jossa valitettiin niin yösijoista, pallosta, tuomarista kuin otteluarvonnastakin. Vielä olisi puuttunut vastustajan pelaajista protestoiminen, niin olisi saatu kasaan koko protestikirjo.



Nämä ja muut asiakirjat löytyvät tutkittavaksi Urheilumuseolta arkiston hyllyiltä.

Kalle Rantala

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Kirja-arvio: Jari Ekberg: Kuin taivasta koskettaisi. Jalkapallon MM-kisojen historia

Jari Ekbergin esikoisteos jalkapallon MM-kisojen historiasta on sekä syvällinen että viihdyttävä kokonaisesitys maailman suurimman lajin tärkeimmästä arvoturnauksesta.

Laadukasta suomenkielistä jalkapallokirjallisuutta ei ole liikaa. Turkulainen äidinkielen lehtori Jari Ekberg täyttää siitä yhden aukon tiiliskivimäisellä jalkapallon MM-kisojen historiateoksellaan. Kuin taivasta koskettaisi antaa perusteellisen tietopaketin siitä, miten Uruguayssa vuonna 1930 järjestetyistä, puitteiltaan pienimuotoisista ensimmäistä MM-kilpailuista on kasvanut maailman suurin ja seuratuin urheilutapahtuma.

Ekberg on valinnut kirjaansa tiukan kronologisen lähestymistavan. Kaikkien MM-kilpailujen taustat ja pelitapahtumat käsitellään melko yksityiskohtaisesti. Ekberg ei kuitenkaan tyydy vain faktojen luettelemiseen ja kontekstittomaan kuvailuun, vaan hän on ottanut tavoitteekseen myös MM-kisojen vaiheiden tulkitsemisen ja selittämisen. Ekbergin analyyttinen, välillä varsin paksuin siveltimenvedoin maalaileva kirjoitustyyli on helposti luettavaa, mutta silti syvällistä. Laajempi yhteiskunnallinen konteksti on kirjassa jatkuvasti esillä; kenellekään kirjan lukeneelle tuskin jää epäselväksi, kuinka vahvasti jalkapallo on limittynyt osaksi monen maan yhteiskuntaa ja kulttuuria.


Jari Ekbergin esikoisteos jalkapallon MM-kisojen historiasta on sekä syvällinen että viihdyttävä kokonaisesitys maailman suurimman lajin tärkeimmästä arvoturnauksesta.

Jokaiset MM-kisat käydään läpi omassa luvussaan. Lukujen rakenne on pääpiirteissään samanlainen: alussa taustoitus, sitten alkulohkot ja jatkopelit ja lopussa tilastot. Rakennetta kuitenkin rikotaan säännöllisesti nostamalla esiin ilmiöitä jonkin maajoukkueen tai henkilön taustalta. Erityisesti lukujen alut ovat omaperäisiä: Ekberg herättelee lukijan kiinnostusta aloittamalla toistuvasti suoraan jostakin kisoja leimaavasta ottelusta tai tapahtumasta, jonka ratkaisun hän kertoo vasta luvun loppupuolella. Vaikka jalkapallon historiaa vähääkään tunteville on selvää, miten kävi, kun Uruguayn Alcides Ghiggia sai pallon vuoden 1950 MM-finaalin 66. minuutilla 1-1 -tilanteessa tai kun Ahn Jung-Hwan asetteli palloa pilkulle vuoden 2002 MM-kisojen neljännesvälierän Italia-Etelä-Korea jatkoajalla, tehokeino on piristävä ja erittäin toimiva.


Diego Maradona matkalla kuolemattomuuteen Meksikon MM-kisoissa 1986. Kuvassa taakse jäävät Englannin Terry Fenwick ja Terry Butcher. Kuva: Juha Tamminen.




Pelien tapahtumia kuvataan melko tarkasti, mikä tekee kirjasta ajoittain hieman raskaslukuisen. Puisevaksi kirjaa ei kuitenkaan voi syyttää. Ekberg kirjoittaa eloisasti ja joskus jopa leikittelevästi: pelaajat, joukkueet ja valmentajat saavat eteensä adjektiiveja, jotka kuvaavat heidän pelillisiä ominaisuuksiaan tai ulkonäköään keveästi mutta tarkasti. Huumorintajuakin Ekbergillä tuntuu olevan, kuten selviää esimerkiksi tästä otteesta Argentiinan MM-kisoista vuonna 1978:

-- ja Skotlannin epäonnistuminen oli käynyt toteen. [Skotlannin valmentaja Ally] McLeodilla ei ollut helppoa. Kun lehdistötilaisuudessa jokin koira tuli hänen viereensä, McLeod huokaisi tämän olevan ’kenties viimeinen ystäväni’. Hän silitti koiraa, ja kiitokseksi siitä koira puri McLeodia käteen.

Ekbergin ääni on kirjassa vahvasti läsnä: hän ei esiinny vain passiivisena tarkkailijana vaan tuo rohkeasti omia mielipiteitään esiin, vaikka tavoitteena onkin objektiivisuus. Akateemisempaan tekstiin tyyli ei välttämättä sopisi, mutta populäärissä julkaisussa se on paikallaan. Kun esimerkiksi MM-kisojen pelitapa on ollut Ekbergin mielestä syynä vähämaalisiin tai farssimaisiksi muuttuneisiin otteluihin, hän ei pelkää tuoda sitä esiin. Välillä Ekbergin tulkinnat ovat varsin suoraviivaisia, mutta kuten Ekberg kirjan prologissa tuo esiin, hänen näkemyksensä ovat vain yksi vaihtoehto. Jalkapallon hienoushan ovat juuri erilaiset mielipiteet ja niistä kumpuava debatti.

Kirjan työstäminen kesti kuusi vuotta, ja suurin osa siitä lienee kulunut lähdemateriaalin ja taustakirjallisuuden parissa. Kaikesta näkee, että työ on tehty huolella. Kaikki nykyisen jalkapallokirjallisuuden kärkinimet ja -teokset löytyvät lähdeluettelosta, ja joihinkin tunnetuimmista nimistä – mm. Jonathan Wilson, Simon Kuper, Brian Glanville – viitataan myös tekstissä. Kirjallisesta lähdemateriaalista, josta suurin osa koostuu vieraskielisestä lehdistöstä, kumpuavia anekdootteja ja sitaatteja viljellään ahkerasti.

Englannin Chris Waddlen rangaistuspotku painuu yli Länsi-Saksan Bodo Illgnerin vartioiman maalin Italian MM-kisoissa 1990. Kuva: Juha Tamminen.

Arvokilpailuista muistetaan usein vain dramaattiset ottelut, suuret joukkueet ja pelaajat ja menestyjien nostattama kansallinen hekuma, joka on peittänyt alleen raskaita yhteiskunnallisia ongelmia. Kuningaslajin pramean ulkokuoren takana on kuitenkin aina ollut myös synkkä kääntöpuoli, jolta Ekberg ei onneksi ole sulkenut silmiään, vaikka arvokisafaniksi tunnustautuukin. Kisahistoria on täynnä politikointia; totalitarististen valtioiden harjoittamaa propagandaa; härskiä tuomaripeliä, jolla kisojen isäntämaan tietä menestykseen on siloteltu; heikosti suunniteltuja turnausmuotoja, jotka ovat tuottaneet kävelyksi muuttuneita 0-0 -farsseja sekä kyynistä ja brutaalia peliä, jolla vastustajan taitopelaajat on pyritty pelaamaan ulos kisoista (ks. esim. Italian Claudio Gentilen opinnäyte Maradonaa vastaan Espanjan MM-kisoissa 1982). MM-kisojen historiaa käsittelevä teos ei olisi onnistunut, jos jalkapallon kumpaakin puolta ei huomioida. Ekberg huomioi.

Ekbergin analyyttinen kirjoitustyyli tuo mieleen Jonathan Wilsonin, ja samalla tavalla kuin tällä nykyisen jalkapallokirjallisuuden kiintotähdellä, lukija hukutetaan välillä liian syvälle tapahtumahistoriaan. Kummankin kirjoittajan vahvuutena ovat laajojen kehityskulkujen ja yhteyksien löytäminen sekä useat oivaltavat näkökulmat, joita Ekbergin tapauksessa voisi käsitellä vielä syvällisemmin. Esimerkiksi Ekbergin ottamasta raikkaasta näkökulmasta käy jalkapallon propaganda-arvon pohtiminen. Hän kysyy perustellusti, kuinka paljon esimerkiksi maajoukkueellaan ratsastanut Argentiinan sotilasjuntta oikeastaan hyötyi Argentiinan MM-kullasta vuonna 1978. Argentiinaa valmensi tuolloin vasemmistolainen jalkapallofilosofi César Luis Menotti, joka suhtautui maansa hallintoon äärimmäisen kielteisesti, eikä pelännyt kisojen jälkeen tuoda kritiikkiään esiin.

Kirjan kronologinen käsittelytapa tuo hyvin esiin sen, että neljä vuotta on urheilussa pitkä aika. Jalkapallon historiassa on runsaasti lajin kehitykseen ratkaisevasti vaikuttaneita pelaajia ja joukkueita, jotka eivät pystyneet MM-kisoissa parhaimpaansa tai olivat epäonnisia juuri ratkaisevalla hetkellä, eivätkä saaneet koskaan uutta tilaisuutta. Matthias Sindelar ja Itävalta 1934, Ferenc Puskás ja Unkari 1954, Johan Cruyff ja Hollanti 1974 – toisinaan myös häviäjät muistetaan. Harvassa ovat ne pelaajat, jotka ovat loistaneet useammassa kuin yhdessä lopputurnauksessa. Edes Franz Beckenbauer ei menestynyt kuin yksissä kisoissa, Alfredo di Stéfano ei yhdessäkään. Tässä piilee myös kisojen hienous. Olisivatko voitot niin makeita ja tappiot niin karvaita, jos näin ei olisi?

Brasilia juhlii MM-kultaa Yhdysvalloissa 1994. Kuvassa keskellä kapteeni Dunga ja vasemmalla viisi maalia turnauksessa viimeistellyt Romário. Kuva: Juha Tamminen.

Ekbergin teos ei mullista jalkapallon historiaa, eikä se sisällä jalkapallohistoriansa lukeneille kovinkaan paljon uutta tietoa. Yleisesityksenä kirja on siitä huolimatta erittäin onnistunut. Suurimpana vahvuutena kirjassa on laajan lähdemateriaalin ja kirjallisuuden käyttö sekä kirjoittajan analyyttinen ja persoonallinen kirjoitustyyli; liiallinen tapahtumien kuvailu, henkilöhakemiston puuttuminen sekä jotkut hieman kliseiset ilmaisut – esimerkiksi puolustajat, jotka eivät ”ymmärtäneet” tai ”viitsineet” puolustaa jotakin tilannetta kunnolla – jäävät pieniksi miinuksiksi. Kirjan voi lukea alusta loppuun – kuten itse tein – mutta lukunautinto saattaa olla suurempi yksi suupala kerrallaan: kaikki MM-kisaluvut toimivat mainiosti myös itsenäisinä artikkeleina. Kuin taivasta koskettaisi oli mitä parhainta valmistautumista Brasilian MM-kisoihin, enkä voi kuin suositella kirjaa laadukkaaksi lukemiseksi myös kisojen alettua.

Jouni Lavikainen

Kirjan voi voittaa omakseen vastaamalla heinäkuun aikana Tulevaisuuden Urheilumuseo -asiakaskyselyyn joko Urheilumuseossa tai museon verkkosivuilla.