torstai 21. toukokuuta 2015

Rööri Björn – parkettien väriläiskä

Joskus vielä kirjoitetaan suomalaiskoripallon historia. Toivottavasti yksi luku omistetaan suurille persoonille. Mitään Dettmannilta, Möttölältä, Kallu Tuomiselta ja kumppaneilta pois ottamatta, Reino Björn on ylitse muiden.

Johtaja Reino Björn promokuvassa.


Helsingissä vuonna 1932 syntyneen koripalloilijan pelaajaura kesti edustussarjatasolla vuodet 1954–71. Huoltajana eli valmentajana hän toimi useissa joukkueissa nuorten, naisten ja miesten sarjoissa 1960-70-luvuilla työ- ja peliuransa ohessa. Myöhemmin hän oli monessa roolissa veteraanitoiminnan innostajana ja voittamassa myös veteraanien maailmanmestaruusmitaleja Suomen väreissä. Hän saavutti pelaajana Helsingin Jyryssä ja Kisa-Tovereissa kolme SM-mitalia (1956, 1958, 1970), valmentajana mestaruuksia tuli eri sarjoista yli kymmenen sekä kaksi Suomen cupin voittoa Helsingin Kisa-Toverien ja Playboysin valmentajana. Se tilastoista.


Hillitön yrittäjä, arvokas raataja

Björn ei ollut pelaajana kaikista taitavin pallonkäsittelijä, mutta korvasi puutteensa yrittämällä sitäkin lujemmin. Jatkuva raivoisa kaikkensa antaminen teki hänestä yleisön suosikin. Björn innosti kanssapelaajiaan jatkuvalla huutamisella. Lehdistö suhtautui Björnin toilailuihin pääasiassa positiivisesti. Usein lehtien sivuilla lukikin: ”Rööri-show pyöri jälleen.” Luonnollisesti aggressiivinen pelitapa meni välillä ylitse, mikä näkyi Björnin virhetilillä. Joskus hänet jopa ajettiin ulos.

Björn (keskellä) tavoittelemassa palloa pelissä SNMKY - Jyry.
Björn lensi Jyryn väreissä. 
Periksiantamattomuus palkittiin toisinaan yli 20 pisteen peleillä. Parhaimmillaan Björnin kauden pistekeskiarvo oli 9.8. Erityisesti hän kunnostautui kuitenkin syöttäjänä, puolustajana ja vastustajan psyykkaajana. Häntä pidettiin joukkueelleen arvokkaana pelaajana. Björn valittiin myös Työväen Urheiluliiton liittojoukkueisiin pelaamaan Neuvostoliittoon, Itä-Saksaan ja Romaniaan. Lehdistön arvostuksesta kertoi erityisesti valinta lehdistön joukkueeseen vuonna 1962.

Helsingin Jyryn joukkuekuva 1950-luvulta. Björn ylärivissä toinen vasemmalta.


Björnistä kehkeytyi eräänlainen kulttihahmo yleisön ja lehdistön piirissä. Työväen Mailapojilta kyseltiin kesätauolla 60-luvun alussa, että pelaako Rööri syksyllä joukkueessa. Tähän TMP:n valmentaja Jaakko Pesonen totesi, että ”…muutoksia ei joukkueessamme tule olemaan, joten ”Rööri” pelaa, harhauttaa, riisuu paitansa ja täyttää äänellään Ruskeasuon hallin!”



Omapäinen edistäjä

Lyhyt sarjakausi ei riittänyt Björnille pelaamishimon tyydyttämiseen. Koska 1950-luvun lopulla Suomen Koripallo- ja Lentopalloliitosta ei ollut toimintaa organisoimaan, otti Björn asiat hoitaakseen. Hän järjesti Helsinkiin kaupunginosien välisen sarjan ja pelasi itse Herttoniemen joukkueessa. Sarjaan ilmoittautui 11 joukkuetta: Herttoniemi, Tapiola, Pohjois-Haaga, Eira, Pakila, Leppävaara, Munkkiniemi, Pasila, Kallio, Töölö ja Sörkka. Kahdessa lohkossa pelatun alkusarjan ja loppusarjan jälkeen mestariksi nousi Munkkiniemi. 

Torpan poikien kaupunginosasarjajoukkue. ToPo oli Helsingin Munkkiniemen seura, joka perustettiin 1932. Björn virnistelee eturivissä.


Luonnollisena osana 1950-lukua oli Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton sekä Työväen Urheiluliiton väliset hankaukset, joiden pohjalta lehdissäkin mietittiin, miten suhtautua ”Röörin sarjaan”, jossa maajoukkuemiehet saivat otella yksityisen miehen sarjassa. ”Ja mikä järjestö Reino Björn on SKL:n koneistossa?” Pelaajat halusivat vain pelata liittotaustasta riippumatta.


Valmentaja vailla vertaa

Mahtava ääni, huitovat kädet, vihaiset kasvot – koko olemus kuin ärsytetyllä karhulla. Ja nimikin Björn.

Työ- ja peliuran ohella Reino Björn valmensi niin nuoria kuin aikuisten joukkueita. Hän toimi jopa välillä pelatessaan oman joukkueensa huoltajana. Björn johdatti Helsingin Työväen Uimarien naisjoukkueen mestaruudesta mestaruuteen 1960-luvulla kuudesti peräkkäin, joinain vuosina voittamalla kaikki ottelut. Björn totesi, että joukkue harjoitteli ehkä saman verran kuin muut, mutta harjoittelun laatu oli parempi – pelitilanteisiin ja taktiikkaan kiinnitettiin huomiota. Välikausilla pyrittiin harjoittelulla totuttaa nopeaan peliin. HTU:n ohella Björn toimi myös naisten maajoukkuevalmentajana vuosina 1960–62.

HTU:n naiset hallitsivat suomalaista koripalloa 1960-luvulla Björnin valmennuksessa.
Mestaruuksia kertyi myös nuorten valmentajana.
Tulisieluiseksi valmentajaksi kuvattu Björn oli aktiivinen osallistuja valmennuskoulutuksissa ja osasi puhua medialle otsikoita innoittavaan tyyliin. ”Joukkueen taktiikka on valittava sen heikoimman, etten sanoisi tyhmimmän jäsenen mukaan”, Björn kiteytti vuoden 1970 MM-kisojen valmennusseminaarin opit. Helsingin Kisa-Toverien kanssa Björn otti tuntumaa myös koripallon Euroopan cupiin 1970-luvun vaihteessa.

HKT:n pelaajia ohjeistamassa.



Rattopojat rynnistivät

Björn siirtyi valmentamaan vastaperustettua espoolaista Playboysia vuonna 1971. Käytännössä taustalla oli Haukilahden Kisassa vaikuttaneita liikemiehiä, vetäjänään Mikko Marttinen. Ajatuksena oli laajentaa koripallojoukkueen kannattajakuntaa irti maantieteellisestä riippuvuudesta, luoda koripallosta oikea ilmiö ja samalla mainostaa yhteistyökumppaneita. Björnin valintaa valmentajaksi tällaiseen seuraan auttoi varmasti valmennustaitojen ohella hänen maineensa.

Playboysien tiedotelehti 1971.
Playboys


Playboysien tie oli menestyksekäs, mutta myös kohuja herättänyt. Playboy-kondomien, Urkki- ja Hymy-lehtien sekä Form-tupakan mainostaminen sytyttivät monenlaisia mielipiteitä. Myöskään strippauksen SM-kisojen järjestämistä ei laskettu urheiluaatteen suurimmaksi merkkipaaluksi. Erikoisin Playboys-kohu syntyi Mallorcan matkasta, joka toi joukkueelle puolen vuoden kansainvälisen pelikiellon käyttäytymishäiriöiden vuoksi. Osa pelaajista totesi hotellin epäjärjestyksen johtuneen kylläkin Manchester Unitedin pelaajista.

Playboys voitti miesten Suomen cupin vuosina 1973–75 sekä Suomen mestaruuden 1974 ja 1976. Taustalla oli toki espoolaista menestyvää koripallokulttuuria, voittihan Honka mestaruuden viidesti peräkkäin vuosina 1968–1972, joten aivan tyhjän päälle uutta toimintatapaa ei levitetty.

Työväen Mailapojat - Playboys ottelu 1970-luvulla.
Lehtileike Playboysin mestaruudesta.
Mielenkiintoista kaudessa 1973 oli se, että yhdysvaltalaiset pelaajat alkoivat ilmestyä suomalaisille kentille. Ylipäätään 1970-luku oli aikakausi jolloin koripallo astui Suomessa maalaiskuntien ja kaupunginosajoukkueiden lajista kohti kaupallista kilpaurheilua. Pelaajia alettiin rekrytoida ja ostaa uudella innolla. Harjoittelu vietiin uudelle tasolle valmennusosaamisen kehittyessä monien muiden lajien mukaisesti. Laji kaupallistui vauhdilla ja Björnin tapaiset väriläiskät vahvistivat lajin laajentumista. Vaikka Playboysista kehkeytyi jopa vihatuin ”ostojoukkue”, oli peiliin katsomista monella muullakin seuralla. Kärkiseurat jakoivat ruskeita kirjekuoria ja muita etuisuuksia kilvan pelaajilleen.

Urheilu-uran ohella Reino Björn teki menestyksekkäästi myös sitä ”oikeaa” työtä. Hän oli Suomen suurimman rintaliivimerkin Figuran johtavia myyjiä Etelä-Suomen alueella, joidenkin lehtijuttujen mukaan jopa tittelillä toimitusjohtaja.

Tämän jutun päätöskuva kiteyttäköön veikeän koripallohahmon Reino Björnin.






Kalle Rantala


Lähteet:

Basket.fi, tilastot.

Urheilumuseon arkisto, Reino Björnin arkisto, lehtileikekokoelma, painotuotteet ja valokuvat.

IS Veikkaaja, 22.4.2008, ”Rattopoikien Retki”, Terho Vuorinen.

Yle - elävä arkisto: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/06/08/koripallon-1950-luku-oli-pantterien-valtakautta

tiistai 12. toukokuuta 2015

”Rakas Ilmo” - Ilmo Lounasheimon monipuolinen henkilöarkisto

Sidotun kirjan päädyssä on teksti: ”Muistoja elämäni taipaleelta” ja kannessa nimi Ilmo Lounasheimo. Kun tätä laajaa lehtileike- ja asiakirjakokoelmaa selaillee, tajuaa nopeasti, että kädessä on yksi aarre viime kesänä kuolleen Ilmo Lounasheimon elämään ja samalla nyrkkeilyhistoriaan.


Kokoelma alkaa koskettavasti Ilmo Lounasheimon isän ”Rakas Ilmo” kirjeellä poikansa konfirmaatiopäivänä.  Seuraavaksi silmiin pistää Turun kaupungin huoneenvuokralautakunnalta saatu asunnonsaantihakemus 1950-luvun alusta. Lounasheimon nyrkkeilyaiheisia kirjoituksia otsikolla Kehän Viereltä on runsaasti lehtileikkeinä.



”Tuomarien yhteismies” todetaan Helsingin olympiakisojen junalähettäjä Lounasheimon henkilöllisyyskortissa; siis luonnollisesti kyseessä oli nyrkkeilytuomarien avustaminen. Sidoksessa on lukuisia kutsuja nyrkkeilykilpailuihin. Vuonna 1956 Lounasheimoa pyydettiin DDR:n nyrkkeilyjoukkueen vierailuun liittyvään cocktailtilaisuuteen ja urheilufilmin esitykseen.  Samoihin aikoihin Lounasheimo alkoi olla tv:stä tuttu esitellessään nyrkkeilytietämystään TES-television tietokilpailussa. Hyvä esiintyminen toi radio- ja televisiotyötä urheilutoimituksissa.

Sidoksessa olevat asiakirjat osoittavat ainakin sen, mitä niiden tallettaja itse piti tärkeänä. Yksi tällainen Lounasheimolle tärkeä asiakirja oli puolustusvoimien vuoden 1960 ilmoitus ylennyksestä luutnantiksi. Ensimmäinen sidos kattaa vuodet 1930-luvulta aina 1960-luvun alkuun. Toinen vastaavanlainen Muistoja elämäni taipaleelta kokoelma on täyttynyt Lounasheimoa koskevista lehtileikeistä ja asiakirjoista jo 1960-luvun muutamana hektisenä vuotena. Erillinen, hieno kokonaisuus on vuoden 1964 Tokion olympiakisoista.

Lisäksi Lounasheimo kirjoitti 2000-luvulle saakka elämänsä tapahtumia ja seuraamiensa urheilulajien tuloksia muistiin kalentereihin ja Valtion Rautateiden muistivihkoihin. Kirjoitusten määrä ja sisältö häkellyttää.  Tätä aineistoa täydentää laaja kirjeenvaihtokokoelma 1950-luvulta 2000-luvulle.

Arvokkaita ovat 1950- ja 1960-luvun ammattinyrkkeilyiltojen ohjelmalehtisistä kootut sidokset, jotka kattavat myös Ruotsin ja Tanskan tapahtumat.

Nyrkkeilyn lisäksi Lounasheimo laittoi ylös urheilutoimittajan työn käytännön rutiineja. Muistiinpanoista selviää radion urheilusunnuntain ohjelmaan liittyviä tietoja: ketkä olivat paikalla ja mitä kukin päivän mittaan teki. 1980-luvulta tallella on Lounasheimon asiakirjoja kaapelitelevisiotoiminnan alkuvaiheesta.

Lounasheimon asiakirjat saatiin Suomen Urheilumuseon arkistoon lähiomaisten yhteydenoton ansiosta. Asiakirjojen lisäksi he lahjoittivat meille runsaasti valokuvia ja nyrkkeilyaiheisia kirjoja.  Lounasheimon henkilöarkisto on erinomainen esimerkki siitä, millaisia henkilökohtaisia asiakirjoja tällainen kokoelma parhaimmillaan sisältää.

Ossi Viita

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Kansallisaarre myynnissä ennätyshintaan

Lontoolainen Graham Budd Auction on saanut toukokuun 18. päivä järjestettävään huutokauppaansa myyntiin todellisen harvinaisuuden: Helsingin olympiakisojen 1952 hopeasoihdun. Huutokauppaluettelossa olevista kuvista päätellen soihtu on alkuperäinen Kultakeskuksen vuonna 1952 valmistama soihtu. Miten kansallisaarteeksemme luokiteltava esine on päätynyt keräilymarkkinoille?


Graham Buddilla myynnissä oleva hopeasoihtu ja sen polttoainepurkki. Kuvakaappaus verkossa olevasta Graham Buddin huutokauppaluettelosta.
Helsingin olympiakisojen soihtuviestiä varten valmistettiin 22 soihtua, joista 15 oli hopeisia ja seitsemän messinkisiä. Kisojen jälkeen järjestelytoimikunta valmistutti vielä yhden hopeasoihdun. Määrä on historiallisen pieni. Esimerkiksi Lontoon olympiakisoja 2012 varten soihtuja tehtiin 8000 kappaletta ja Sotšin talviolympiakisoissa 2014 soihtuviestiin tarvittiin jo ennätykselliset 15 000 soihtua.

Urheilumuseo toteutti vuonna 2012 tutkimushankkeen, jossa selvitettiin Helsingin olympiakisojen soihtuviestin vaiheet sekä viestiä varten valmistettujen soihtujen historiaa ja nykyistä olinpaikkaa. Niin pitkälle kuin ne olivat selvitettävissä. Hopeasta valmistetuista viidestätoista soihdusta nimittäin peräti viisi jäi ennen kisoja järjestetyn soihtuviestin reitin varrelle. Neljä soihtua katosi jo viestin alkutaipaleilla Kreikassa ja yksi varastettiin Kokkolassa viestin viimeisinä päivinä. Tutkimuksen tulokset on julkaistu Terttu Mämmelän kirjoittamassa teoksessa "Tuli Olympiasta". Kannattaa tutustua!

Urheilumuseon kokoelmissa oleva hopeasoihtu on yksi kolmesta tunnetusta ns. isoreikäisestä soihdusta. Niissä maljaosan yläreunassa olevia reikiä suurennettiin kesken viestin, jotta soihtu ei sammuisi niin herkästi.
Museon kokoelmista löytyy myös käyttämätön polttoainepurkki.
Helsingin kisojen soihdut ovat nykyään himoittuja keräilyharvinaisuuksia. Huutokauppoihin niitä ilmestyy silloin tällöin; onhan aitoja, alkuperäisiä soihtuja "vapailla markkinoilla" ainakin nuo viestin aikana kadonneet viisi kappaletta. Vuonna 2011 pariisilaisessa huutokaupassa myytiin hopeasoihtu ennätykselliseen lähes 350 000 euron hintaan. Graham Budd ei ole asettanut Lontoossa myytävälle soihdulle kiinteää pohjahintaa, vaan hintahaarukan 300 000–400 000 puntaa (korkeimmillaan lähes 700 000 euroa!). Tulossa on uusi olympiakeräilykohteiden hintaennätys. Korkeaa hintaa perustellaan huutokauppaluettelossa muun muassa sillä, että mukana on soihdun alkuperäinen polttoainepurkki.

Tuo soihdun arvoa nostava polttoainepurkki sekä soihdun silmiinpistävän huono kunto viittaavat siihen, että huutokauppaan on päätynyt yksi soihtuviestin aikana kadonneista soihduista. Olympiakisojen järjestelytoimikunta nimittäin puhdistutti ja huollatti kaikki hopeasoihdut, jotka se luovutti kisojen jälkeen tarkoin valitsemilleen tahoille. Hopeasoihdun saivat muiden muassa Kansainvälinen olympiakomitea, Kreikan olympiakomitea ja Urheilumuseo. Messinkiset soihdut luovutettiin soihtuviestin järjestelyihin osallistuneille ja ne ovat nykyisin yksityiskokoelmissa Suomessa. Tuskin arvokkaana lahjana annetun, puhdistetun soihdun sisälle olisi jätetty käytettyä polttoainepurkkia.

Ehkäpä Lontoossa myynnissä olevan soihdun tarina liittyy tapahtumiin Kreikan Olympiassa vuonna 2012. Saimme pari vuotta sitten kuulla, että Olympiassa sijaitsevasta museosta on kadonnut yksi Helsingin hopeasoihduista. Yle uutisoi tapauksesta tämän vuoden helmikuussa otsikolla "Vaiettu varkaus? Helsingin olympiasoihtu katosi museosta". Olympiassa oli ollut aikaisemmin esillä kaksi Helsingin soihtua, toinen museossa ja toinen Olympia-akatemian kirjastossa. Molemmilla paikoilla on vahva yhteys Kreikan olympiakomiteaan, joka oli virallisesti saanut yhden soihdun Helsingin kisojen järjestelytoimikunnalta. Varkaiden mukana lähti museossa ollut soihtu. Kreikan olympiakomitean lehdistöpäällikkö totesi Ylelle, ettei soihtua oltu luetteloitu museon kokoelmiin, mutta "tämä soihtu – jos se siis todella oli olemassa – katosi, emmekä tiedä tarkkaan milloin". Soihtu on todistettavasti ollut olemassa: Urheilumuseolla on molemmista Olympiassa olleista soihduista valokuvia vuodelta 2007.

Lopuksi tarkennus siihen, mitä tarkoitin aiemmin mainitsemallani määritteellä "aitoja, alkuperäisiä soihtuja". Esimerkiksi olympic-selection.com -verkkokaupassa on myynnissä Helsingin olympiasoihtu. Aito se tosin ei ole, niin sivustollakin myönnetään. Soihtua markkinoidaan sanoin "faithful replica". Soihtu on myyntitekstin mukaan valmistettu tarkasti alkuperäisen soihdun mukaan. Jopa leimoja myöten: "The five engraved stamps on the metal segments are also true to original". Sivustoa ylläpitävä kreikkalainen keräilijä pyytää soihtuväärennöksestä 12 000 euroa, mutta huomauttaa, että soihdun asialliseen käsittelyyn tarvittavat puuvillahanskat eivät sisälly hintaan.

Kaisa Laitinen

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Varastokertomuksia: Tutkijalle vähän päänvaivaa - saksankielistä tekstiä ja iso määrä japanilaisia nimikirjoituksia

Urheilumuseossa digitoidaan alituisesti kokoelmia. Uusimpana digitoinnin muotona mukaan on tullut 3D-skannaus. Mukana 3D-skannauksissa oli 1930-luvulla valmistettu Oy Urheilutarpeita Ab Karhun kiekko. Kyseinen koivuinen kiekko on edelleen loistokunnossa. Se näyttää siltä, ettei sitä ole juurikaan heitetty. Lakkaus kiiltää ja leimat ovat nähtävillä. Metallikehikossa ei ole vikoja. Erikoista kiekossa on lähinnä se, että siihen on kirjoitettu saksankielistä tekstiä molemmin puolin. Lisäksi toiselta puolelta kiekkoa paljastuu merkittävä määrä japanilaisia nimikirjoituksia. Mitä ihmettä?

Kiekossa lukee:

”An Herrn J.Tossavainen zum andenken von Japanischer Studentmannschaft Jüli 1935”



Vapaasti suomennettuna tekstissä todetaan "Kiitollisuudella Herra J. Tossavaiselle japanilaiselta opiskelijajoukkueelta heinäkuussa 1935."

Kun katsoin kiekon luettelointitietoja, en huomannu merkintää kuka oli J. Tossavainen, ja ketä nämä japanilaiset henkilöt, joiden nimikirjoituksia kiekossa oli runsain mitoin, oikein olivat. Ja mikä heitä oikein yhdisti kesällä 1935?

J. Tossavaisen henkilöllisyys oli helppo homma sinänsä, koska kollegani osasi yhdistää hänen heti Jussi Tossavaiseen, stadionin pitkäaikaiseen isännöitsijään. Tehtäväksi jäi vain varmistaa, että kyseinen mies oli jotenkin mukana heinäkuussa 1935 kun japanilaiset urheilijat kisasivat Suomessa. 

Kun viisitoista japanilaisurheilijaa ja heidän taustajoukonsa saapuivat Helsinkiin 20.7.1935, viidentoista matkapäivän jälkeen, oli joukko uteliaita suomalaisia heitä vastassa. Jo samana päivänä japanilaiset lähtivät Eläintarhan kentälle harjoittelemaan HKV:n kutsusta. Paikalle oli saapunut maineikkaita suomalaisia urheilumiehiä, mm. Lauri Lehtinen, Kalevi Kotkas, Gunnar Höckert ja valmentaja Armas Valste. Mukana oli myös Jussi Tossavainen, joka toimi harjoituksissa pikajuoksijoiden lähettäjänä. BINGO!

(Suomen Urheilulehti 22.7.1935)
Japanilaisten yliopistourheilijoiden oli tarkoitus kilpailla Suomessa eri paikkakunnilla suomalaisia urheilijoita vastaan. Myöhemmin Suomessa oli määrä myös ottaa mittaa yhdysvaltalaisista urheilijoista, joista kuusi saapui japanilaisten vanavedessä Helsinkiin 23.7. Joukossa oli pääasiassa heittäjiä, hyppääjiä ja pikajuoksijoita, samoin kuin Japanin joukkueessa. 

Japanilaiset kävivät haastamassa suomalaiset Kuusankoskella, Kuopiossa ja Vaasassa. (Suomen Urheilulehti 29.7.1935) 

Eläintarhan kenttä kelpasi yhdysvaltalaisille (Suomen Urheilulehti 25.7.1935)


Varsinaiset Suomi-USA-Japani-ottelupäivät järjestettiin Helsingissä 25.–26.7.1935. (Suomen Urheilulehti 25.7.1935)
Päähuomio ja jännityksen kohde Suomen kisoissa oli tietenkin se, ketkä olivat todennäköisiä olympiamitalisteja seuraavana vuonna Berliinissä. Yhdysvaltalaisten pienestä joukkueesta kiekonheittäjä Gordon Dunn voittikin olympiahopeaa ja Marc Robinson puolestaan nappasi hopeaa 200m:n juoksussa. Kun palataan takaisin Karhun valmistamaan kiekkoon, huomataan nimikirjoitusten joukosta ainakin Berliinin 1936 olympiakulta- ja pronssimitalisti Naoto Tajiman nimikirjoitus. Kultaa hän voitti kolmiloikassa ja pronssia pituushypyssä. Myös Masao Haradan nimikirjoitus löytyy kiekosta. Hän voitti 1936 olympiahopeaa kolmiloikassa.

Jussi Tossavainen luultavammin sai kiekon Japanin joukkueen valmentajalta Mikio Odanilta, joka osasi saksaa. Jussin kielitaidosta ei ole tietoa, mutta ilmeisen hyvän vaikutuksen hän hymyileviin japanilaisiin kuitenkin jätti. Kiekko tuskin kuului alunperin japanilaisille, koska siitä löytyy Suomen Urheiluliiton merkki.  

Tämän kiekon ympärille siis kietoutuu mielenkiintoinen tarina, josta saisi varmasti vielä lisääkin kerrottavaa, jos sukeltaisi syvemmälle Suomen kesään vuonna 1935.

Riikka Aminoff

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Penkkimurheilu-näyttely korvaa Rautavaaran

Urheilumuseossa avautuu tänään Reissumies-näyttelyn tilalla uusi vaihtuva näyttely Penkkimurheilu. Penkkimurheilu-näyttelyssä käydään lävitse kokemuksellisesti 1900-luvun jälkipuoliskon ja viimeisten vuosikymmenten traagisimmat penkkiurheiluhetket.
- Reissumies-näyttely oli niin suosittu, että sen on nähnyt varmasti jo puoli Suomea. Loppupuolisko jää nyt sitten ilman. Aina ei vain voi voittaa, kiteytti Urheilumuseon tiedottaja Henriikka Heikinheimo.
Uudessa vaihtuvassa näyttelyssä pääsee kokeilemaan television heittämistä ikkuna-aukosta Juha Miedon hävitessä sadasosasekunnin. Itkumuuriksi nimetylle seinämälle on listattu kaikki Suomen jalkapallomaajoukkueen pelaajat arvokisakarsinnoista. Seinän päättää sähköjohtoon lentäneestä Bubi-huuhkajasta tehty pörröinen näköispatsas, jonka kanssa voi ottaa selfien.
- Meillä oli suuria haasteita saada koottua tarpeeksi paljon vanhoja kuvaputkitelevisioita. Nykyäänhän pettymyksen hetkellä paiskotaan keveitä taulutelevisioita. Kokeilepa nostaa nelikymmenkiloista televisiota – se vasta on liikuntaa, Heikinheimo jatkoi.
Penkkimurheilu-näyttelyyn kuuluu luonnollisena osana ”kyllä ennen oli paremmin” -videoseinä. Seinälle jokainen penkkiurheilija voi jättää tervehdyksenä nykyurheilijoille siitä, kuinka ennen kyllä menestyttiin. Ei selitelty suksen luistolla tai heikosti sopivalla alustalla, eihän sellaista edes ollut. Virén voitti vaikka kaatui.
Lahden 2001 -vuoden dopingskandaaliin liittyvä lääkärinlaukku on vakituisesti esillä perusnäyttelyssä. Tästä syystä Lahden flopista muistuttaa päivä päivältä pyörivä iltapäivälehden lööppijulisteista kerätty mainosseinä.
- Silloin ei ehkä tajuttu, että näillä lööppijulisteilla olisi näinkin tärkeää käyttöä. Henkilökuntamme keräsi ne lähimmältä R-kioskilta talteen silloin 2001. Kyllä näitä varsin murheissaan katselee, Heikinheimo päätti ääni väristen.



Kansainvälisessä osiossa Manchester United -fanina tunnettu johtaja Pekka Honkanen pitää monologia päivästä, jolloin David Beckham siirtyi pois Unitedista. Tasapainoa tilalle tuo yleisurheilun MM-kisojen maskotti, joka törmäilee näyttelykävijöihin.
Penkkimurheilu-näyttely on avoinna joka päivä keskiviikosta 1.4. klo 13 alkaen.

--

Huom! Aprillipilaa :)

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Antti O. Arponen 1950–2015





Urheilukirjoittaja, urheilumies, toimelias ihminen ja ystävä on poissa. Urheilumuseon hoitajana 1977–79 toiminut ja pitkän työuran toimittajana tehnyt Antti O. Arponen menehtyi vakavaan sairauteen 30.3.2015.

Antin elämäntyö näkyy suomalaisessa urheilukirjallisuudessa enemmän kuin hyllymetrin mittaisena. Valtaisa määrä urheilutekstiä syntyi lisäksi toimittajana viidellä vuosikymmenellä. Antti jää mieliimme miehenä, joka oli valmis tarttumaan toimeen, kun tarvittiin kirjalle tekijöitä ja järjestötoimintaan aktiivisia puuhaajia. Hän oli karjalaisella luontevuudella valmis jakamaan tietomäärästään, joka etenkin urheilusta tiedettiin valtaisaksi.

Vuoden urheilukirja -palkintoa Antti oli voittamassa kahdesti, vuonna 1996 Urheilu 2000 -kirjasarjan toimituskunnassa sekä vuonna 2006 yhtenä kirjoittajana Suomen yleisurheilun satavuotishistoriassa Suomi voittoon – kansa liikkumaan. Helmikuussa 2015 Antti O. Arposelle myönnettiin Suomen Urheilumuseosäätiön kunniakirja pitkäaikaisesta ja ansiokkaasta työstä suomalaisen urheilukirjallisuuden parhaaksi.

Kaikkiaan Antti laski kirjoittaneensa 58 urheilukirjaa. Lisäksi hän oli kirjoittamassa 14 tietokirjaa, jotka eivät liittyneet urheiluun. Kirjailijan ura alkoi Anjalan liiton seurahistoriikista 1972, ja viimeistä omaa kirjaansa Antti oli julkistamassa nyt maaliskuussa Salibandykirjan ilmestyessä. Hänen kirjoittamaansa tekstiä tullaan vielä painamaan parhaillaan työn alla olevissa teoksissa.

Henkilökohtaisesti jään kaipaamaan erityisesti hetkiä, jolloin Antti istui Urheilukirjastossa selaten vanhoja urheilulehtien vuosikertoja ja muistellen samalla kokemaansa tai tutkimaansa. Aiheina olivat erityisesti suomalainen urheiluelämä, sotahistoria ja mediamaailma. Mielessä säilyy myönteinen, perushumaani ja humoristinen keskustelutyylisi, Antti.

Matti Hintikka

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Laulelman mestari herkistää

Tapio Rautavaarasta oli moneksi: hän oli olympiavoittaja, maailmanmestari, elokuvatähti ja rakastettu laulaja. Urheilumuseon Reissumies-näyttelyä varten pääsin tutustumaan Rautavaaran musiikkiin. Tunsin kyllä ennestään monia hänen klassikkokappaleitaan, mutta en ollut kuunnellut niitä sitten lapsuusvuosien. Nyt kuuntelin – ja suorastaan herkistyin.

Tapio Rautavaara tulkitsee lauluissaan suomalaista mielenlaatua. Hilpeys ja melankolia soivat rinnakkain hänen persoonallisessa äänessään. Mollivoittoisten sävelmien haikeus herkistää, mutta taustalla on aina toiveikkuus. Peter von Bagh osasi taitavana sanankäyttäjänä pukea tuon Rautavaaran herättämän tunteen sanoiksi: ”Mielenrauha ja epäily, tieto ihmisen ristiriidoista ja suvaitsevaisuus, ei vivahteeton optimismi, vaan hienoisen surumielen sävyttämä toivo – nämä olivat Tapio Rautavaaran ominaisuuksia kansakunnan seremoniamestarina. (- -) Hänen katseessaan ja äänessään on vavahduttavaa viattomuutta sekä maailmastamme melkein kadonnutta tunteellisuutta.”

Rautavaara tunnetaan ennen kaikkea Reino Helismaan ikimuistoisten laulujen esittäjänä. Pääosan niistä hän levytti 1940- ja 50-lukujen taitteessa. Näitä olivat muun muassa Päivänsäde ja menninkäinen, Reissumies ja kissa, Kulkuri ja joutsen sekä Rakovalkealla.

Myöhemmin Rautavaara levytti monet varhaisimmista lauluistaan uudestaan. Levytyksissä voi kuulla selkeän eron. Ensimmäisissä taltioinneissa esiintyy nuori mies, joka kurkottaa kaihoisasti tulevaisuuteen. Ääniala on kirkas tenori. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin tehdyissä uusintalevytyksissä esiintyy paljon nähnyt ja usein pettynytkin laulaja, joka ei kuitenkaan ole menettänyt alttiuttaan nähdä maailman kauneus. Nyt ääniala on syvä ja lämmin bassobaritoni.

Rautavaara levytti uransa aikana, vuosina 1946–1979, yhteensä 328 laulua. Niistä parisenkymmentä on hänen omia sävellyksiään. Neljään kappaleeseen Rautavaara teki itse sekä sävellyksen että sanoituksen; tunnetuin näistä on Isoisän olkihattu. Klassikoiksi ovat tulleet myös kappaleet Sininen uni, Ontuva Eriksson ja Kulkuriveljeni Jan.  Rautavaara totesi eräässä haastattelussa, että lauluja ei tarvitse tehdä monta, mutta ne jotka tekee, on tehtävä tosissaan. Niin hän myös teki.

Tapio Rautavaaran sävellykset ovat laulelmia. Kappaleissa on rauhallinen tempo, ja mollisävellaji korostaa niiden tunteellisuutta ja vilpittömyyttä. Rautavaara ei nuotittanut laulujaan itse, vaan sen tekivät kappaleiden sovittajat, kuten Molli-Jorina tunnettu Georg Malmstén. Oli sanoitus sitten omasta kynästä tai toisen kirjoittama, laulun piti aina sisältää tarina. Mielellään vielä tarina, jonka Rautavaara tunsi omakseen. Tunteellinen tulkinta tuli sellaiseen luonnostaan.

Kitara oli aina Rautavaaran mukana keikoilla. Alkuaikoina taustalla soitti lisäksi kiertueyhtye, mutta 1960-luvulta alkaen jäljellä oli enää mies ja kitara. Soitin oli osittain asiaan kuuluvaa rekvisiittaa. Rautavaara ei ollut kitaristina mikään virtuoosi. Hän otti kitarastaan yksinkertaisia mollisointuja, ja varsin usein molemmat kädet olivat irti kitarasta, kun laulaja tehosti eleillä sanomaansa. Laulu kantoi esitystä, muuta ei tarvittu.

Tapio Rautavaaran suosionvuodet ajoittuivat 1940-luvun lopulta 1960-luvulle. Kuuntelijat äänestivät hänet 1950-luvun alkupuolella kolme kertaa suosituimmaksi radioesiintyjäksi, ja 1960-luvulla hänellä oli useita listamenestyksiä. 1970-luvulla suosio kuitenkin hiipui. Rautavaaran musiikkia soitettiin radiossa harvoin, eikä levymyynti ollut entisenlaista. Uudelleen reissumies nousi suosioon vasta kuolemansa jälkeen. Loppuvuodesta 1979 julkaistu kokoelmalevy 

Reissumiehen taival ylitti tuplaplatinaan oikeuttavan 150 000 kappaleen myynnin rajan. Levy on edelleen kaikkien aikojen 20 myydyimmän kotimaisen albumin joukossa.
Lopuksi vielä kolme linkkiä Rautavaara-taltiointeihin, jotka löytyvät Ylen Elävästä arkistosta. Herkistykää!


Kooste, joka sisältää äänitaltiointeja 1940–50-lukujen taitteesta. Joukossa on sekä Helismaa-klassikkoja että Rautavaaran omia sävellyksiä.


Vuodelta 1963 oleva nauhoitus, jossa Rautavaara ei ainoastaan laula, vaan syvällisesti tulkitsee, J. Alfred Tannerin laulelman Laulu on iloni ja työni.


Rautavaara esiintyy Reino Helismaan muistokonsertissa helmikuussa 1979, vain reilut puoli vuotta ennen kuolemaansa. Erityisen koskettava on kappale Kulkuri ja joutsen. Rautavaaran esityksessä on hänelle tutun surumielisyyden ohella tietynlaista elämänriemua.

Reissumies, Tapio Rautavaaran tarina -näyttely on Urheilumuseossa esillä 25.9.2015 saakka. Näyttelyssä voi sekä kuunnella että laulaa itse Tapio Rautavaaran ikimuistoisia lauluja.

Kaisa Laitinen