perjantai 25. heinäkuuta 2014

Ludovika Jakobsson – Suomen ensimmäinen naisolympiamitalisti

Ensimmäisen olympiamitalin Suomelle tuonut nainen oli saksalaissyntyinen Ludovika Jakobsson, joka voitti yhdessä puolisonsa Walter Jakobssonin kanssa pariluistelun olympiakultaa Antwerpenissä vuonna 1920. Jakobssonien kultamitali on lisäksi itsenäisen Suomen ensimmäinen.

Ludovika Eilers syntyi Berliinissä 25.7.1884 ja sai luistimet jalkaansa jo koulutyttönä. Ludovikan mukaan luistelu oli Keski-Euroopassa ollut suosittua jo pidemmän aikaa ja siksi hänen vanhempansakin suhtautuivat harrastukseen kannustavasti. Olipa jopa paikallisen luisteluseurankin johdossa hyvin merkittäviä henkilöitä, muun muassa keisarillisen perheen jäseniä.

Ludovika ja helsinkiläinen Walter kohtasivat ensimmäisen kerran Berliinin uudessa jääpalatsissa keväällä 1908. Ludovika muistelee tuota maanantaipäivää seuraavasti:  
Itävaltalainen luistelunopettaja Hirsh ja minä, yliopiston kirjaston virkailija, kiisimme jäällä valssin tahdissa, kun kolme outoa miestä ilmestyi katselijain paikolle radan viereen. Kun näytäntömme oli päättynyt, he tulivat kiittämään meitä esityksestämme. He ilmoittivat olevansa suomalaisia. Eräs heistä ojensi minulle kimpun orvokkeja.

Walter Jakobsson oli saapunut Berliiniin opiskelemaan Charlottenburgin teknillisessä korkeakoulussa tähdäten sähkö- ja koneinsinöörin tutkintoon. Hän oli Suomessa luistellut paljon ja osallistunut kilpailuihinkin, mutta saapui Saksaan ilman luistimia. Walterin äiti oli nimittäin epäillyt, etteivät opinnot ehkä etenisi toivotulla tavalla, jos aika kuluisi harrastusten parissa. Nähtyään Ludovikan jääpalatsin jäällä Walter oli kuitenkin hankkinut uudet luistimet. Tulevan luisteluparinsa ja vaimonsa lisäksi Walter oli vaikuttunut myös jääpalatsista itsestään: lattiasta kattoon saakka ulottuvilla peileillä varustettu sisärata oli varsin toista kuin suomalaiset luonnonradat.

Walter saapuikin pian uudelleen jäähalliin ja ilmoitti haluavansa harjoitella neiti Eilersin kanssa. Ludovikaa imartelivat eksoottisen pohjoismaalaisen innostus ja ihailu, ja niinpä hän suostui yhteisharjoituksiin. Vuotta myöhemmin pari Eilers-Jakobsson lähetettiin jo berliiniläisseuran edustajina Budapestiin kilpailemaan paikallisen luistinseuran 40-vuotisjuhliin, jossa tämä vielä tuntematon pari sijoittui kolmanneksi. Pian heistä tulikin Berliinin luistinseuran pääedustajat ja Keski-Euroopan luistelijakuuluisuudet.

Ludovika Eilers ja Walter Jakobsson vuonna 1909

Yhdessä vietetty aika harjoitusjäällä ja kilpailumatkoilla johtivat pian parin kihlautumiseen. Walterin aloitteesta he myös muuttivat Suomeen. Ludovikan mukaan alkutaival ei tosin sujunut täysin ilman dramatiikkaa:
Hän tahtoi mennä naimisiin kanssani. Minua oli juhlittu Wienissä ja Pietarissa. Ehkä olin diiva tai käytännöllinen saksalainen tai mitä tahansa – mutta jonkin aikaa Helsingissä oltuani räjähdin. Kysyin, missä oli hänen toimensa ja missä tuleva asuntomme – ei tässä niin vain naimisiin mennä.

Kun Ludovikaa miellyttävää asuntoa ei alkanut löytyä, hän ilmoitti lähtevänsä takaisin Berliiniin. Walterin oli taivuttava ja matkustettava mukana takaisin Saksaan. Häät kuitenkin vietettiin seuraavana kesänä Berliinissä ja pian sen jälkeen he muuttivat pysyvästi Helsinkiin. Asunto sijaitsi Punavuorenkadulla ja tällä kertaa se kelpasi myös Ludovikalle. Suomi sai heistä tyylikkään luistelijaparin, jonka saavutuksiin kuuluvat muun muassa maailmamestaruudet vuosina 1911 ja 1914 sekä maailmanmestaruuskisojen hopeamitalit vuosina 1912 ja 1913.

Anna-Lisa Allardt ja Ludovika Jakobsson MM-kisoissa Tukholmassa vuonna 1913. Jakobssonit ylsivät pariluistelun hopealle.

Vuonna 1920 ei vielä järjestetty varsinaisia talviolympialaisia. Antwerpenin kesäolympialaisten ohjelmaan oli kuitenkin kesälajien lisäksi sisällytetty myös jääkiekko ja kaunoluistelu, joissa kilpailtiin Antwerpenin jääpalatsissa huhtikuun lopulla 1920. Pariluistelussa Suomea edustivat Jakobssonit.

Kisoja edelsi huolellinen valmistautuminen. Helsingin Pohjoissatamaan varattiin Jakobssoneille tulevan kilpailuhallin kokoinen alue, jossa he saattoivat harjoitella koko talven ajan. Näin varmistettiin, ettei pari ”hämmentyisi” varsinaisessa kisassa. Kesäajan harjoittelu sisälsi muun muassa juoksua – Jakobssonien palvelijan kauhuksi sisällä pariskunnan huoneistossa joka päivä 20 minuutin ajan.

Suomalaiset saapuivat Antwerpeniin joitakin viikkoja ennen kisoja ehtiäkseen valmistautua tuleviin koitoksiin myös kilpailupaikalla. Jakobssonit harjoittelivat aamupäivisin parin tunnin ajan ja vielä iltapäivällä tunnin verran. Välillä pidettiin vapaapäiviä kierrellen Antwerpeniä ja tehden retkiä muun muassa Brysseliin. Ihmetystä herätti luistelu lämpimässä kevätsäässä; olivathan suomalaiset tottuneet luisteluun lähinnä kylmällä talvikelillä.

Myös jääpalatsi, Palais de Glace, teki vaikutuksen suomalaisiin valoisuudellaan ja ilmavuudellaan. Harjoitusolosuhteet viimeisteli ensiluokkainen jää, joka uusittiin joka päivä, jopa kolmekin kertaa. Itse kisoihin jääpalatsi oli valaistu sähkölampuin sekä koristeltu osallistujamaiden lipuin, ja tuomarit sekä runsaslukuinen yleisö olivat pukeutuneet juhlapukuihin. Pariluistelu kiinnosti yleisöä siinä määrin, etteivät kaikki mahtuneet sisälle, vaan osa joutui kääntymään pettyneenä takaisin. Pariluistelukisaan oli ilmoittautunut kahdeksan paria, ja toisiksi viimeisinä luistelleet Jakobssonit olivat hienoisia ennakkosuosikkeja.

Jakobssonien ohella Antwerpenissä Suomea edustanut taitoluistelija Sakari Ilmanen kertoo:
He eivät ehtineet olla montakaan hetkeä radalla kun huomasi, että he olivat erinomaisella luistelutuulella. Ei jälkeäkään kilpailukuumeesta, vaikeat hypyt ja käännökset onnistuivat täydellisesti, yhteisluistelu oli täsmällistä ja esitys kokonaisuudessaan musiikin mukainen. Se oli luistelua, joka sai yleisön haltioihinsa. Melkein lakkaamatta koko luistelun ajan osoitti se myrskyisästi suosiotaan eikä niistä luistelun päätyttyä tahtonut loppua tulla.

Myös tuomarit olivat yksimielisiä Jakobssonien paremmuudesta, ja näin kultamitali saatiin Suomeen.


Ludovika ja Walter Jakobsson olivat maailman paras taitoluistelijapari yli 10 vuoden ajan. Kuva on otettu vuonna 1913

Kaksi vuotta olympiavoittonsa jälkeen Jakobssonit saavuttivat MM-hopeaa, ja vuonna 1923 heistä tuli maailmanmestareita kolmannen kerran. Chamonix’n talviolympialaisissa vuonna 1924 he saivat tyytyä hopeamitaliin. Kun Ludovika ja Walter jäivät seuraavissa olympialaisissa Sankt Moritzissa vuonna 1928 viidensiksi, päättivät he lopettaa aktiiviuransa ja keskittyä nuorten luistelijoiden valmennukseen sekä tuomarintehtäviin.

Loistava kilpailu-ura oli ohi, mutta työ luistelun parissa jatkui. Suurimman työnsä Jakobssonit tekivät Helsingin luistinseura HSK:n hyväksi. Ludovika seurasi aktiivisesti taitoluistelua ja sen uusia tuulia kuolemaansa saakka vuonna 1968. Ludovika ja Walter Jakobsson valittiin vuonna 2010 Suomen urheilun Hall of Fameen ensimmäisten joukossa. Vuonna 2013 heidät valittiin myös kansainväliseen taitoluistelun Hall of Fameen.

Henriikka Heikinheimo


(Suorat lainaukset Ludovika Jakobssonin painamattomasta käsikirjoituksesta Luistelijan muistikirja sekä Sakari Ilmasen artikkelista Suomalaisten luistelijain osanotto Antverpenin olympialaisiin kisoihin. Aineisto löytyy Urheilukirjaston ja Urheiluarkiston kokoelmista.)

torstai 3. heinäkuuta 2014

Varastokertomuksia: Hei, me protestoidaan!

Elokuinen jalkapallopeli vuonna 1920 alkoi hieman nihkeissä tunnelmissa Helsingissä. ”Protesteeraaminenhan on teidän tapaistenne”, kommentoi Helsingin Jalkapalloklubin joukkueenjohtaja Helsingin palloseuralaisille, jotka väittivät, että HJK:n maajoukkuetason pelaajalla Verner Eklöfillä ei ollut edustusoikeusasiat kunnossa. HPS:n syytös perustui sille, että Eklöf oli vielä kesällä edustanut Helsingin IFK:a. Ja näin oli myös ollut.




Palloseuralaiset eivät kuitenkaan tienneet, että HJK oli kaikessa hiljaisuudessaan kysynyt Suomen Palloliitolta luvan Eklöfin pelaamiselle ja liiton mukaan esteitä ei ollut, sillä kevät- ja syyskausi katsottiin eri pelikausiksi. HPS lähetti liittoon tiukkasävyisen protestin ottelusta ja lisäsi vielä loppuun olevan tärkeää, että Palloliitto ”…jo oman arvonsakin tähden samaisen pykälän mukaan rankaisee syyllisiä moisesta omavaltaisesta menettelystä ja siten siveellisesti tuomitsee kaikenlaisten selkärangattomien mitalimetsästäjien hyppelemiset seurasta toiseen.”

Palloliitto hyväksyikin hieman yllättäen protestin ja mitätöi pelin, sillä se katsoi, että seuroja ei ollut tiedotettu riittävästi tästä kausitulkinnasta, vaikka se oli antanut luvan Eklöfin pelaamiseen. Tämän lisäksi liiton johtokunta päätti yksimielisesti huomauttaa Palloseuraa, että ”on sopimatonta lähteä arvioimaan ja määrittelemään, mitkä motiivit ovat aiheuttaneet jonkun yksityisen pelaajan siirtymisen seurasta toiseen” ja lisäsi, että ”…useata Teidän arvon seuranne pelaajaa voisi soimata samasta teosta.”

Edellä kuvattu tapaus kuvaa hyvin jalkapalloseurojen tekemiä protesteja Palloliitolle toista maailmansotaa edeltävänä aikakautena. Toisaalta, jos katsoo lähemmäs nykypäivää, niin juuri pelaajien edustuskelpoisuudesta tehdyt protestit ovat erityisesti korkeimmalla tasolla niitä, jotka pääsevät otsikoihin nykyäänkin. Tässä muutamat viime vuosien hyvät esimerkit Karjalaisessa ja Savon Sanomissa. Paljoa ei ole urheilu muuttunut vuosikymmenten saatossa.

Suomen Palloliiton arkistosta löytyy mielenkiintoinen aineistokokonaisuus toista maailmansotaa edeltävän ajan protesteista, sillä saapuneet protestikirjeet ja osittain myös lähteneet päätöskirjeiden toisteet kerättiin yhteen mappiin, jonka sisältö on edelleen hyvässä tallessa.

Aineistosta löytyy yhteensä 43 yksittäistä protestitapausta jalkapallopelejä koskien. Aineiston voi luokitella mukavasti osiin, sillä tapauksia tarkastellessa syytösaiheet jakautuvat selkeästi kolmeen erilaiseen ryhmään:
- erotuomarin päätöksiä koskevat syyt 20 kappaletta
- pelaajan tai pelaajien edustusoikeutta koskevat syyt 17 kappaletta
- ottelun järjestelyä koskevat syyt 9 kappaletta

Aika selvältä vaikuttaa vai mitä? Muutamassa protestissa syytettiin vastustajaa useammasta syystä, joten syiden lukumäärät eivät ihan täsmää protestimäärän kanssa. Protestit painottuvat selkeästi tuomarin päätöksiin sekä pelaajien edustusoikeuksiin. Sinällään tämä ei juuri yllätä, sillä erotuomarikomiteasta huolimatta Palloliiton tuomarikoulutustoiminta oli tuona aikana vielä lapsenkengissä, kuten suomalainen jalkapallo ylipäätään. Sääntöjen tulkitsemista yhtenäistettiin satunnaisilla lyhyillä kursseilla. 1920–30-luvun vaihteessa aloitettiin myös erotuomariohjaajien kouluttaminen, jolla pyrittiin välillisesti lisäämään erotuomarien määrää Suomessa.

Suurin osa erotuomareihin kohdistuneista protesteista koski sitä, oliko pallo maalissa vai ei, tai tehtiinkö maali tuomarivirheen, kuten paitsion seurauksena. Muutamassa tapauksessa tuomari julistettiin puolueelliseksi runsaiden esimerkkien kera ja joissain selostettiin vain yhtä nimenomaista maalintekotilannetta. Käytännössä jo sata vuotta sitten tulkinta maalista aiheutti usein ongelmia. Ja vasta viime vuosina asialle on alettu tehdä jotakin, vaikka videotarkistuksen kannalta olennainen tekniikka on ollut olemassa massatuotannossa jo vuosikymmeniä. Huomattava määrä protesteista tehtiin muuten mestaruussarjan loppuvaiheessa, kun panokset olivat korkealla. Tässä muutama protestikirjelmä tutkailtavaksi.

 

 


Edustusoikeuskysymykset olivat jutun ensimmäisen esimerkin kaltaisia. Pelaaja oli vaihtanut seuraa ja kiisteltiin siitä, oliko kulunut riittävästi aikaa edellisestä ottelusta toisessa paidassa. Toinen yleinen edustusoikeuskysymys oli se, että pelaaja oli esimerkiksi lomareissunsa aikana käynyt pelaamassa ottelun toisessa joukkueessa, vastustaja sai sen selville, teki protestin ja sai uusintaottelun. Ei liene ihme, että voittanut joukkue ei vaikuttanut koskaan tekevän protesteja. Usea edustusjoukkueita koskeneista protesteista myös hylättiin siksi, että se oli tehty ottelun jälkeen, kun säännöt sanovat, että tällaiset protestit tulee tehdä jo ennen peliä. Ehkä mielenkiintoisin protestityyppi edustusoikeuksien osalta oli se, että vastustajajoukkueessa pelasi ulkomaalainen henkilö. Säännöstö meni tuona aikana suunnilleen niin, että ulkomaalaisen tuli olla asunut Suomessa vähintään kahden vuoden ajan ennen kuin sai osallistua kilpailutoimintaan.



Loppukevennyksenä saatte tutustua Porvoon Akilleksen laatimaan protestiin, jossa valitettiin niin yösijoista, pallosta, tuomarista kuin otteluarvonnastakin. Vielä olisi puuttunut vastustajan pelaajista protestoiminen, niin olisi saatu kasaan koko protestikirjo.



Nämä ja muut asiakirjat löytyvät tutkittavaksi Urheilumuseolta arkiston hyllyiltä.

Kalle Rantala

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Kirja-arvio: Jari Ekberg: Kuin taivasta koskettaisi. Jalkapallon MM-kisojen historia

Jari Ekbergin esikoisteos jalkapallon MM-kisojen historiasta on sekä syvällinen että viihdyttävä kokonaisesitys maailman suurimman lajin tärkeimmästä arvoturnauksesta.

Laadukasta suomenkielistä jalkapallokirjallisuutta ei ole liikaa. Turkulainen äidinkielen lehtori Jari Ekberg täyttää siitä yhden aukon tiiliskivimäisellä jalkapallon MM-kisojen historiateoksellaan. Kuin taivasta koskettaisi antaa perusteellisen tietopaketin siitä, miten Uruguayssa vuonna 1930 järjestetyistä, puitteiltaan pienimuotoisista ensimmäistä MM-kilpailuista on kasvanut maailman suurin ja seuratuin urheilutapahtuma.

Ekberg on valinnut kirjaansa tiukan kronologisen lähestymistavan. Kaikkien MM-kilpailujen taustat ja pelitapahtumat käsitellään melko yksityiskohtaisesti. Ekberg ei kuitenkaan tyydy vain faktojen luettelemiseen ja kontekstittomaan kuvailuun, vaan hän on ottanut tavoitteekseen myös MM-kisojen vaiheiden tulkitsemisen ja selittämisen. Ekbergin analyyttinen, välillä varsin paksuin siveltimenvedoin maalaileva kirjoitustyyli on helposti luettavaa, mutta silti syvällistä. Laajempi yhteiskunnallinen konteksti on kirjassa jatkuvasti esillä; kenellekään kirjan lukeneelle tuskin jää epäselväksi, kuinka vahvasti jalkapallo on limittynyt osaksi monen maan yhteiskuntaa ja kulttuuria.


Jari Ekbergin esikoisteos jalkapallon MM-kisojen historiasta on sekä syvällinen että viihdyttävä kokonaisesitys maailman suurimman lajin tärkeimmästä arvoturnauksesta.

Jokaiset MM-kisat käydään läpi omassa luvussaan. Lukujen rakenne on pääpiirteissään samanlainen: alussa taustoitus, sitten alkulohkot ja jatkopelit ja lopussa tilastot. Rakennetta kuitenkin rikotaan säännöllisesti nostamalla esiin ilmiöitä jonkin maajoukkueen tai henkilön taustalta. Erityisesti lukujen alut ovat omaperäisiä: Ekberg herättelee lukijan kiinnostusta aloittamalla toistuvasti suoraan jostakin kisoja leimaavasta ottelusta tai tapahtumasta, jonka ratkaisun hän kertoo vasta luvun loppupuolella. Vaikka jalkapallon historiaa vähääkään tunteville on selvää, miten kävi, kun Uruguayn Alcides Ghiggia sai pallon vuoden 1950 MM-finaalin 66. minuutilla 1-1 -tilanteessa tai kun Ahn Jung-Hwan asetteli palloa pilkulle vuoden 2002 MM-kisojen neljännesvälierän Italia-Etelä-Korea jatkoajalla, tehokeino on piristävä ja erittäin toimiva.


Diego Maradona matkalla kuolemattomuuteen Meksikon MM-kisoissa 1986. Kuvassa taakse jäävät Englannin Terry Fenwick ja Terry Butcher. Kuva: Juha Tamminen.




Pelien tapahtumia kuvataan melko tarkasti, mikä tekee kirjasta ajoittain hieman raskaslukuisen. Puisevaksi kirjaa ei kuitenkaan voi syyttää. Ekberg kirjoittaa eloisasti ja joskus jopa leikittelevästi: pelaajat, joukkueet ja valmentajat saavat eteensä adjektiiveja, jotka kuvaavat heidän pelillisiä ominaisuuksiaan tai ulkonäköään keveästi mutta tarkasti. Huumorintajuakin Ekbergillä tuntuu olevan, kuten selviää esimerkiksi tästä otteesta Argentiinan MM-kisoista vuonna 1978:

-- ja Skotlannin epäonnistuminen oli käynyt toteen. [Skotlannin valmentaja Ally] McLeodilla ei ollut helppoa. Kun lehdistötilaisuudessa jokin koira tuli hänen viereensä, McLeod huokaisi tämän olevan ’kenties viimeinen ystäväni’. Hän silitti koiraa, ja kiitokseksi siitä koira puri McLeodia käteen.

Ekbergin ääni on kirjassa vahvasti läsnä: hän ei esiinny vain passiivisena tarkkailijana vaan tuo rohkeasti omia mielipiteitään esiin, vaikka tavoitteena onkin objektiivisuus. Akateemisempaan tekstiin tyyli ei välttämättä sopisi, mutta populäärissä julkaisussa se on paikallaan. Kun esimerkiksi MM-kisojen pelitapa on ollut Ekbergin mielestä syynä vähämaalisiin tai farssimaisiksi muuttuneisiin otteluihin, hän ei pelkää tuoda sitä esiin. Välillä Ekbergin tulkinnat ovat varsin suoraviivaisia, mutta kuten Ekberg kirjan prologissa tuo esiin, hänen näkemyksensä ovat vain yksi vaihtoehto. Jalkapallon hienoushan ovat juuri erilaiset mielipiteet ja niistä kumpuava debatti.

Kirjan työstäminen kesti kuusi vuotta, ja suurin osa siitä lienee kulunut lähdemateriaalin ja taustakirjallisuuden parissa. Kaikesta näkee, että työ on tehty huolella. Kaikki nykyisen jalkapallokirjallisuuden kärkinimet ja -teokset löytyvät lähdeluettelosta, ja joihinkin tunnetuimmista nimistä – mm. Jonathan Wilson, Simon Kuper, Brian Glanville – viitataan myös tekstissä. Kirjallisesta lähdemateriaalista, josta suurin osa koostuu vieraskielisestä lehdistöstä, kumpuavia anekdootteja ja sitaatteja viljellään ahkerasti.

Englannin Chris Waddlen rangaistuspotku painuu yli Länsi-Saksan Bodo Illgnerin vartioiman maalin Italian MM-kisoissa 1990. Kuva: Juha Tamminen.

Arvokilpailuista muistetaan usein vain dramaattiset ottelut, suuret joukkueet ja pelaajat ja menestyjien nostattama kansallinen hekuma, joka on peittänyt alleen raskaita yhteiskunnallisia ongelmia. Kuningaslajin pramean ulkokuoren takana on kuitenkin aina ollut myös synkkä kääntöpuoli, jolta Ekberg ei onneksi ole sulkenut silmiään, vaikka arvokisafaniksi tunnustautuukin. Kisahistoria on täynnä politikointia; totalitarististen valtioiden harjoittamaa propagandaa; härskiä tuomaripeliä, jolla kisojen isäntämaan tietä menestykseen on siloteltu; heikosti suunniteltuja turnausmuotoja, jotka ovat tuottaneet kävelyksi muuttuneita 0-0 -farsseja sekä kyynistä ja brutaalia peliä, jolla vastustajan taitopelaajat on pyritty pelaamaan ulos kisoista (ks. esim. Italian Claudio Gentilen opinnäyte Maradonaa vastaan Espanjan MM-kisoissa 1982). MM-kisojen historiaa käsittelevä teos ei olisi onnistunut, jos jalkapallon kumpaakin puolta ei huomioida. Ekberg huomioi.

Ekbergin analyyttinen kirjoitustyyli tuo mieleen Jonathan Wilsonin, ja samalla tavalla kuin tällä nykyisen jalkapallokirjallisuuden kiintotähdellä, lukija hukutetaan välillä liian syvälle tapahtumahistoriaan. Kummankin kirjoittajan vahvuutena ovat laajojen kehityskulkujen ja yhteyksien löytäminen sekä useat oivaltavat näkökulmat, joita Ekbergin tapauksessa voisi käsitellä vielä syvällisemmin. Esimerkiksi Ekbergin ottamasta raikkaasta näkökulmasta käy jalkapallon propaganda-arvon pohtiminen. Hän kysyy perustellusti, kuinka paljon esimerkiksi maajoukkueellaan ratsastanut Argentiinan sotilasjuntta oikeastaan hyötyi Argentiinan MM-kullasta vuonna 1978. Argentiinaa valmensi tuolloin vasemmistolainen jalkapallofilosofi César Luis Menotti, joka suhtautui maansa hallintoon äärimmäisen kielteisesti, eikä pelännyt kisojen jälkeen tuoda kritiikkiään esiin.

Kirjan kronologinen käsittelytapa tuo hyvin esiin sen, että neljä vuotta on urheilussa pitkä aika. Jalkapallon historiassa on runsaasti lajin kehitykseen ratkaisevasti vaikuttaneita pelaajia ja joukkueita, jotka eivät pystyneet MM-kisoissa parhaimpaansa tai olivat epäonnisia juuri ratkaisevalla hetkellä, eivätkä saaneet koskaan uutta tilaisuutta. Matthias Sindelar ja Itävalta 1934, Ferenc Puskás ja Unkari 1954, Johan Cruyff ja Hollanti 1974 – toisinaan myös häviäjät muistetaan. Harvassa ovat ne pelaajat, jotka ovat loistaneet useammassa kuin yhdessä lopputurnauksessa. Edes Franz Beckenbauer ei menestynyt kuin yksissä kisoissa, Alfredo di Stéfano ei yhdessäkään. Tässä piilee myös kisojen hienous. Olisivatko voitot niin makeita ja tappiot niin karvaita, jos näin ei olisi?

Brasilia juhlii MM-kultaa Yhdysvalloissa 1994. Kuvassa keskellä kapteeni Dunga ja vasemmalla viisi maalia turnauksessa viimeistellyt Romário. Kuva: Juha Tamminen.

Ekbergin teos ei mullista jalkapallon historiaa, eikä se sisällä jalkapallohistoriansa lukeneille kovinkaan paljon uutta tietoa. Yleisesityksenä kirja on siitä huolimatta erittäin onnistunut. Suurimpana vahvuutena kirjassa on laajan lähdemateriaalin ja kirjallisuuden käyttö sekä kirjoittajan analyyttinen ja persoonallinen kirjoitustyyli; liiallinen tapahtumien kuvailu, henkilöhakemiston puuttuminen sekä jotkut hieman kliseiset ilmaisut – esimerkiksi puolustajat, jotka eivät ”ymmärtäneet” tai ”viitsineet” puolustaa jotakin tilannetta kunnolla – jäävät pieniksi miinuksiksi. Kirjan voi lukea alusta loppuun – kuten itse tein – mutta lukunautinto saattaa olla suurempi yksi suupala kerrallaan: kaikki MM-kisaluvut toimivat mainiosti myös itsenäisinä artikkeleina. Kuin taivasta koskettaisi oli mitä parhainta valmistautumista Brasilian MM-kisoihin, enkä voi kuin suositella kirjaa laadukkaaksi lukemiseksi myös kisojen alettua.

Jouni Lavikainen

Kirjan voi voittaa omakseen vastaamalla heinäkuun aikana Tulevaisuuden Urheilumuseo -asiakaskyselyyn joko Urheilumuseossa tai museon verkkosivuilla.

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Tiedon ja kokoelmien omistajuudesta niiden jakamiseen – Urheilumuseon avaus Flickrissä

Loppuvuodesta 2013 huomasin ilmoituksen mahdollisuudesta osallistua avoimen kulttuuridatan mestarikurssille. Innostuin heti ja onnekseni myös säätiön johto näytti vihreää valoa hankkeelle. Tein nopeasti hakemuksen ja jännittyneenä odotin vastausta kurssille pääsystä. Odottavan aika on pitkä, mutta onneksi se palkittiin; pääsin kurssille parinkymmenen muun onnekkaan kanssa.

Kurssin tarkoituksena oli antaa suomalaisille muistiorganisaatioille ideoita kulttuurivarantojen laajempaa käyttöä varten. Tavoitteena oli asiakaspalvelun monipuolistaminen sekä uusien asiakaskuntien saaminen. Kurssi tarjosi myös sekä tietoa että välineitä oman kulttuuridatan ja sisältöjen avaamiseksi.

Kurssipäiviä oli kevään mittaan viisi ja sokerina pohjalla toukokuussa kahden päivän opintomatka Lontooseen. Siellä tutustuimme Mozillan toimintaan ja erityisesti sen kehittämiin työkaluihin juuri avoimen kulttuuridatan hyödyntämisessä. Tämän lisäksi pääsimme vierailemaan British Libraryssä ja kuulimme myös sen viime aikojen toiminnasta tällä samalla sektorilla.

Astuin siis oman mukavuusalueeni ulkopuolelle, sillä heti ensimmäisen kurssipäivän jälkeen oli selvää, että tässä tarvittaisiin nörttitaitoja, jotka osaltani ovat jääneet hieman pintapuolisiksi. En antanut tämän häiritä, vaan pyrin ottamaan tiedon vastaan ja käsittelemään sen juuri niin hyvin kuin pystyin.

Kevään aikana saimme tietoa tekijänoikeuksista, lisensseistä, teknologiasta, avaamisen riskeistä, demoista ja prototyypeistä. Jokaisen kurssipäivän jälkeen pää oli tietoa täynnä ja myönnettäköön – välillä vähän sekaisinkin.

Tämän ohessa koko ajan rinnalla pyöri oma projekti ja huoli siitä, miten sen sovittaisi kaikkeen tähän informaatioon. Kurssille mennessä olin miettinyt Urheilumuseon avauskohteeksi Paavo Nurmea ja häneen liittyvää materiaalia, jota meillä on paljon ja monen tyyppistä: valokuvia, esineitä, kirjoja ja asiakirjoja. Tästä olisi hyvä koostaa datapaketti, jota kehtaa esitellä.

Kurssin edetessä tuli mieleen myös muita vaihtoehtoja ja työkavereiden kanssa pohdittaessa tulimme siihen tuloksen, että meillä on hieno kokoelma Helsingin olympiakisojen 1952 soihtuviestivalokuvia, jotka on jo valmiiksi digitoitu, joten siinä olisi hyvä kohde avattavaksi. Aihe on ollut museossa esillä jonkin verran, ja siitä on tehty pari näyttelyä sekä kirja. Kokoelmasta on olemassa kohtalaisen hyvät tiedot, mutta niissä on vielä puutteita, joten tässä voisi olla hyvä keino saada tietoa täydennetyksi. 


Soihdunkantaja juoksee yleisön keskellä Tampereen soihtujuhlallisuuksissa 16.7.1952.

Seuraavaksi tuli pohdittavaksi, mikä olisi paras tapa saada aineisto esille. Flickr oli jo ennestään jonkin verran tuttu sivusto ja saimme siitä kurssin aikana hyvän tietopaketin lisää – kiitos siitä. Päädyimme siis julkaisemaan kuvat Flickrissä, joka tuntui hyvältä ratkaisulta. Soihtuviestiaineisto on laaja, joten aluksi tyydymme vain osan julkaisemiseen ja loppuja sitten rahkeitten mukaan.

Tämä ei tule kuitenkaan jäämään tähän. Erityyppistä materiaalia on runsaasti ja kunnianhimoinen ajatus siitä, että voisimme saada sitä jaettavaksi ja tavoittaa uudentyyppistä yleisöä on innostava. Ja tietenkin siellä taustalla kummittelee Finna ajatuksella ”Finna tulee, oletko valmis?” Finna on siis arkistojen, kirjastojen ja museoiden yhteinen hakuportaali, josta voi hakea tietoa kokoelmista, katsoa kuvia esineistä ja taideteoksista tai ladata käyttöön asiakirjoja ja vanhoja kirjoja. Urheilumuseon tavoitteena on mennä mukaan Finnaan heti kun se on mahdollista.


Soihtuviesti Helsingissä 19.7.1952. Olympiatuli palaa Käpylän kisakylän komendantinviraston edessä ennen lähtöä viimeiselle osuudelle kohti Olympiastadionia. Tulimaljan vieressä kunniavartio.

Paljon mielenkiintoisia kulttuuridatan avauksia on siis tiedossa lähiaikoina. Datan avaaminen askarruttaa alan toimijoita kovasti, mutta hyvänä motivaattorina voisi olla kevään kurssilta vahvasti mieleen jäänyt ajatus: nykymaailmassa kulttuuriorganisaatioiden rooli on muuttumassa tiedon ja kokoelmien omistamisesta yhä enemmän yhteistyötä tekeväksi toimijaksi. Sinne on mentävä, missä ihmisetkin ovat.

Näinhän se on, mutta monta asiaa täytyy kuitenkin ratkaista ensin: asenteet, pelot, taloudelliset asiat ja ennen kaikkea resurssit. Oikealla polulla ollaan ja sillä pysytään.

www.flickr.com/photos/urheilumuseo/

Riitta Forsman

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Varastokertomuksia: Nouskaa pyörillenne ja kiitäkää eteenpäin!


Anni Collan (1876–1962) ei ollut minkään mittapuiden mukaan tavanomainen nainen. Hän oli monilahjakkuus, joka ei tuntenut lausetta ”en osaa”. Taiteellisesti lahjakkaana Anni aloitti kuvanveisto-opinnot 1893 Ateneumin Taideteollisessa koulussa, mutta aika nopeasti hän vaihtoi käytännöllisemmälle uralle, eli opiskeli voimistelunopettajaksi Helsingin yliopiston voimistelulaitoksella. Työura alkoi opettajana, mutta vuonna 1919 hän siirtyi hoitamaan kouluhallituksen tyttöjen voimistelun ja terveydenhoidon tarkastajan tehtäviä aina eläkkeelle siirtymiseensä asti vuonna 1944.

Pelkkä työasioihin keskittyminen ei riittänyt perheettömälle Annille. Hän ahkeroi suomalaisen naisliikuntakulttuurin kehittäjänä, kansantanssi- ja leikkiperinteen tallentajana sekä suomalaisen partioliikkeen alulle saattajana. Hänen lukuisista saavutuksistaan voisi mainita muun muassa Kisakenttä-lehden perustamisen 1911, naisten urheilumerkkijärjestelmän kehittämisen 1913 sekä Urheilukirjaston perustamisen 1946.

Kuten tästä lyhyestä esittelystä voi jo päätellä, niin Anni Collan ei millään muotoa ollut arka nainen. Hyppääminen pyörän selkään oli hänelle täysin luonnollista, vaikka suurimmalle osalle suomalaisista naisista se vielä 1800-luvun lopulla oli mahdoton ajatus monestakin syystä. Pyöräilijät – olivat he sitten naisia tai miehiä – olivat kaiken kaikkiaan harvinainen näky tuon ajan Suomessa. Pyörät olivat kalliita eikä niitä pystynyt hankkimaan kuin parempi herrasväki. 

Iloinen Anni pyörän selässä vierellään ystävänsä Selma Hirn vuonna 1897.
Korkeapyöräisen pyörän korvasi vähitellen 1880-luvulta lähtien niin sanottu turvapyörä, joka oli matalampi ja sen molemmat pyörät olivat yhtä suuret. Tämä kehitys rohkaisi myös naisia pyöräilemään ja vähitellen pyöräily yleistyi myös muidenkin kuin varakkaiden keskuudessa. Sanomalehdet suorastaan kannustivat naisia pyörän selkään: Huvudstadsbladetin mukaan se oli naisille terveellisempää kuin läpi yön tanssiminen salongeissa. Kirjoittelu tuotti tulosta ja pyöräileviä naisia alkoi esiintyä katukuvassa yhä enemmän ja erään arvion mukaan Helsingissä oli 1897 satoja pyörän omistavia naisia.

Kesäkuun kolmantena päivänä 1896 suuntasi Anni Collan kahden ystävänsä, Edith Kihlgrenin ja Aina Ekqvistin, kanssa pyöräretkelle tarkoituksena matkata halki Suomen. Kolmikolla ei ollut tarkkaa suunnitelmaa, vaan he matkasivat ”eteenpäin vaan tuntemattomia kohtaloita kohti”. Asuina heillä oli turkkilaiset housut ja viileä pusero. Housut eivät olleet naisilla mikään kovin yleinen asuste, joten heidän on täytynyt herättää ansaittua huomiota varsinkin maaseudulla pyöräillessään.
Ensimmäinen pidempi pysähdyspaikka oli Nastolan pappila, jossa he lepäsivät muutamia päiviä. Nastolasta matka jatkui Taipalsaareen, mutta kesken matkan yksi pyörä ”sanoi ylös kontrahtin” ja yksi retkeläisistä joutui turvautumaan junakyytiin ja jalkaisin patikointiin. Pyörä lähetettiin Helsinkiin, josta se saapui korjattuna takaisin, ja kolmikon matka jatkui Lappeenrannan ja Imatran kautta Sortavalaan laulujuhlille.

Aina Ekqvist joutui jättämään matkanteon tähän, sillä hänen lomansa loppui ja työt kutsuivat Helsingissä. Anni ja Edith jatkoivat pyöräilyä kohti Kuopiota poiketen sitä ennen Valamon luostariin ja juhannuksen viettoon Punkaharjulle. Kuopiossa kaksikko vietti muutaman päivän, sillä siellä oli paljon tuttavia ja sukulaisia. Anni Collan oli käynyt koulunsa Kuopion Suomalaisessa Tyttökoulussa. Kuopiosta Anni ja Edith jatkoivat matkaa ensin laivalla Karjalankoskelle ja sieltä Nurmekseen, Sotkamoon, Kajaaniin ja Vaalaan, josta alkoi yksi retken kohokohdista eli koskenlasku. Pyörät ja naiset nostettiin tervaveneeseen ja huima lasku kuohujen keskellä alkoi. ”Onpa viehättävää kiitää eteenpäin huimaavalla vauhdilla tuossa kepeässä venheessä joka viiltää aallon harjalta toiselle kun mikähän lastu, tai juuri törmäämäisillään jotain kallionseinää vastaan, varmasti kääntyy oikealle uralleen. Varsinkin tuo peninkulman pituinen Pyhäkoski on suurenmoinen.”

Anni ja kumppanit jossain päin Suomea kesällä 1896.

Muhokselta he matkasivat laivalla kohti Oulua, ja tuo pohjolan helmi sai Annilta paljon kiitosta osakseen: ”Sievä kaupunki tuo Oulu. Eipä melkein luulis semmoista löytyvän tuolla Pohjanmaan perillä. Muhkeana se komeine rakennuksineen ja runollisine puistoineen Merikosken korvassa sijaitsee.” Pyöräily Oulun seudulla oli huomattavasti helpompaa kuin Itä-Suomen mäkisillä teillä, sillä mäkiä ei ollut juuri ollenkaan ja ajella sai leveitä ja sileitä maanteitä pitkin.

Retkeläiset kiersivät kaikki Oulun ja Vaasan väliset kaupungit ja heihin teki syvän vaikutuksen vieraanvaraisuus, jota he saivat osakseen Pohjanmaalla. Samanlaista he olivat kohdanneet vain Kaakkois-Suomessa. Vaasassa Edithin pyörä koki kolauksen, ja hän joutui jättämään retken kesken ja hänen matkansa jatkui junalla kohti Helsinkiä. Anni jatkoi pyöräilyään yksin kohti Porin seutua, jonne hän asettui loppulomaksi ja pyöräili vasta syksyllä veljensä kanssa takaisin Helsinkiin.
Pyöräretkelle kertyi kilometrejä yli 1700 päivämatkan ollessa keskimäärin 60 kilometriä. Ei ollenkaan huonompi suoritus 1890-luvun lopun Suomessa, jolloin maantiet todellakin koettelivat sekä kulkuvälineitä että matkantekijöitä, eikä joka niemen nokassa nököttänyt ABC-asemaa, tuota nykypäivän matkailijoiden virkistyskeidasta. Kesäinen sää myös suosi retkeilijöitä; vain pari kolme kesäsadetta he saivat niskaansa.

Annin retkellään käyttämä pyörä oli turvapyörämallia. Se oli hyvin samankaltainen kuin hänen Urheilumuseolle vuonna 1950 lahjoittamansa pyörä. Museon kokoelmissa oleva pyörä on amerikkalaisvalmisteinen Western Wheel Worksin valmistama Cresent n:o 4. Pyörä on ketjutonta mallia, joita valmistettiin ainakin Yhdysvalloissa 1890-luvun loppupuolella. Ketjuttomuudesta katsottiin olevan selkeää etua, sillä pyörän ketju oli yksi haavoittuvaisimmista pyörän osista. Vuoden 1898 Urheilulehti suhtautuu tietyllä varauksella tähän kehitykseen ja toteaakin, että on parempi odottaa käyttökokemuksia ennen kuin voi antaa lausunnon ketjullisten tai ketjuttomien pyörien paremmuudesta. 

Anni Collanin Urheilumuseolle lahjoittama pyörä on esillä Naisten voimaa -näyttelyssä 9.5.-12.10.2014.

Tämä pyöräretki ei suinkaan jäänyt Annin viimeiseksi, vaan hän teki niitä ainakin vuosina 1906 ja 1907, jolloin hän kontti selässä pyöräili pitkin Suomen niemeä keräilemässä kansantanhuperinnettä talteen.

Riitta Forsman