tiistai 9. joulukuuta 2014

Varastokertomuksia: Hannes Kolehmaisen juoksuasu

Palasin marraskuun alussa äitiyslomalta. Istuessani vanhan työhuoneeni tuolille, huomasin heti nurkassa olevassa vaaterekissä vanhoja urheiluasuja. Tulkitsin ne nopealla silmäyksellä juoksuasuiksi. Rekillä roikkui Suomi-verkkarin paita, kahdet shortsit (siniset ja valkoiset) ja kahdet paidat. Paitojen rinnuksissa oli jo hieman repeytyneet Suomen liput. Äitiyslomatuuraajani oli jättänyt asut siihen blogin varastokertomuksia varten.

Käyttiköhän Hannes tätä paitaa Pariisin olympialaisissa 1924?



Alustava silmäily paljasti, että kyseiset vetimet kuuluivat juoksija Hannes Kolehmaiselle (1889–1966). Siis miehelle, jonka kerrotaan juosseen Suomi maailmankartalle Tukholman 1912 olympialaisissa – kisoissa, joista muodostui yksi Suomen urheiluhistorian suurimmista käännekohdista. Asujen ajoituksesta ei ollut tarkkaa tietoa, eikä siis siitäkään missä asua olisi käytetty. Lisäselvitys oli tarpeen. Päätin ottaa haasteen vastaan ja selvittää toisen asukokonaisuuden taustan. 

Kisa-asu ei missään nimessä voinut olla Tukholman olympialaisista, koska paidan rinnuksissa oli Suomen lippu. Tukholmassa Hannes juoksi Suomen leijonavaakuna, ei lippu, rinnassaan. 1912 Suomi oli vielä osa Venäjää, eikä siis Suomen lippu koristanut Hanneksen kisa-asua.

Miten sitten edetään ajoituksessa, jos tiedossa ei ole tarkkaa käyttöajankohtaa? Silloin käytetään hyväksi mm. Urheilumuseon valokuva-arkistoa. Ensimmäisenä törmäsin kuvaan, jossa Hannes poseerasi vastaavanlainen asu päällä Antwerpenin olympialaisissa 1920. Paidan hihat olivat kuitenkin liian pitkät ja rinnuksen lippu oli jotenkin ”pyöreähkö” verrattuna käsilläni olleeseen asuun. Sitten huomasin, että toisella juoksijalla, Paavo Nurmella, oli 1924 Pariisin olympialaisissa lähes identtinen asu päällä. Juuri sellaista etsin! Sinine paita, lyhyet hihat ja valkoiset shortsit, joissa oli siniset radat lahkeiden ulkoreunoissa. Tiesin, että Hannes oli Suomen joukkuevahvuudessa Pariisissa urheilijana. Etsin kuvan Hanneksesta Pariisissa, ja siltä se näytti, että asun oikea ajoitus löytyi. Kysyin mielipidettä kollegoiltani ja "Hannes-expertiltä," eli Ossi Viidalta, joka välittömästi totesi, että kyllä tuo paita näyttää Pariisin edustusasulta. 


Hannes on keskimmäisellä rivillä viides oikealta. Onkohan kyseessä sama asu?

Vaikka en voi tietenkään sataprosenttisesti olla varma, että kyseessä on Pariisin olympia-asu, uskallan vahvasti ajatella niin. Salapoliisityö tuotti taas tulosta.

Kuka sitten tämä Hannes Kolehmainen oikeastaan oli?

Hannes Antwerpenin olympialaisissa 1920.

Lyhyesti tarina kaunis: Kolehmaisen juoksu-ura alkoi hänen ollessaan 17-vuotias. Lapsena hiihdon parissa ahkeroinut nuori mies päätti "vähän" juosta ja valitsi ensimmäiseksi matkakseen maratonin. Niinpä hän suuntasi Viipurissa vuonna 1907 käytyihin kisoihin ja hyvän tuloksen (3. sija) siivittämänä ahkeroi samana vuonna vielä toisenkin maratonin ja paransi aikaansa alle kolmeen tuntiin. Sittemmin Kolehmainen panosti enemmän maratonia lyhyempiin pitkiin matkoihin ja hankki useimmilla matkoilla 1900–1910-lukujen taitteessa Suomen mestaruudet. Loppu onkin historiaa; 1912 Tukholman olympialaisissa kolme kultaa (5 000 m, 10 000 m ja maastojuoksu) ja yksi hopea (maastojuoksun joukkuekilpailu). 1920 Antwerpenissä tuli vielä yksi olympiakultamitali (maraton). Maailmanennätyksiäkin Kolehmainen ehti rikkoa liukuhihnalta. Aktiiviuran jälkeen Kolehmainen nähtiin tahkoamassa pidempiä matkoja (mm. 25 000 m) ja viimeisen kerran isolle urheiluyleisölle hän esiintyi Helsingin Olympiastadionilla 1952 olympiatulen sytyttäjänä yhdessä Paavo Nurmen kanssa.  
 
Tänään 9.12. on Hannes Kolehmaisen syntymäpäivä! Kolehmaisen syntymästä tulee 125 vuotta. Lisää Hanneksesta mm. Urheilumuseon Youtube-kanavalla.




Riikka Aminoff

perjantai 21. marraskuuta 2014

Joogaa, curlingia ja eukonkantoa – Urheilua maailman eri kolkista Urheilumuseon lastennäyttelyssä

Päiväkoti Aallon esikouluryhmäläiset istuvat Urheilumuseon aulassa ja syövät eväsleipiään. Ryhmä on juuri tutustunut Urheilumuseon liikunnalliseen ja toiminnalliseen Maailmanpyörä-lastennäyttelyyn, jossa liikutaan kansainvälisissä tunnelmissa ja tutustutaan eri puolilla maailmaa harrastettaviin urheilulajeihin. 

Osa päiväkoti Aallon esikoululaisista on jo kokeneita lastennäyttelyn kävijöitä, osa taas mukana vasta ensimmäistä kertaa. Lasten mielestä näyttelyssä hauskinta olivat erityisesti koripallo, curling sekä köydenveto, jossa käytiin kahden joukkueen välinen tiukka taistelu. Aika monen mielestä kivaa oli ”kaikki” ja lastennäyttelyssä vietetyt 45 minuuttia tuntuivatkin ”vain parilta sekunnilta”.



Maailmanpyörä-näyttely koostuu toimintapisteistä, joilla kävijät voivat kokeilla erilaisia urheilulajeja. Pisteeltä toiselle voi edetä haluamassaan järjestyksessä, ja pisteiden kartat osoittavat, mistäpäin maailmaa mikin laji on kotoisin. Koripallon, curlingin ja köydenvedon lisäksi näyttelyssä voi kokeilla myös monia muita lajeja, kuten esimerkiksi kilpikonnien juoksukilpailuita, jotka ovat suosittuja erityisesti USA:n keskiosissa. Lastennäyttelyssä kisa onnistuu eteenpäin ryömivien kilpikonnatasapainovälineiden avulla.

Länsi-Afrikassa taas on perinteisesti pelattu kookospähkinägolfia, jossa pähkinöitä vieritetään maahan kaivettuihin reikiin. Näyttelyyn laji on toteutettu pehmeälle ruohomatolle, jonka reikiin voi vierittää joko kookospähkinää tai palloa. Pelipaikalle kuljetaan viidakkotunnelmaisen temppuradan läpi, jossa voi hypellä kiveltä toiselle.

Joogahuoneessa kävijät voivat nauttia tunnelmavalaistuksesta ja rauhoittavasta musiikista sekä kokeilla joogaliikkeitä mallikuvien avulla. Aasialaisia lajeja edustaa myös perinteinen korealainen jultagi-nuorallakävely, jonka tunnelmaan pääse tasapainopuomeilla taiteleimalla. 



Suomessa harrastettavia lajejakaan ei ole unohdettu: kilparadalla on mahdollista ottaa mittaa kaverista eukonkannossa ja hiihdossa. Maailman suosituin urheilulaji, jalkapallo, on tietysti myös mukana. Omia palloilutaitojaan voi kehittää tekniikkaradalla ja maaliin tähtäämällä.

Lastennäyttelyillä on Urheilumuseossa varsin pitkät perinteet; ensimmäinen näyttely, ”Liikuntaleikki” järjestettiin jo vuonna 1991. Näyttely nojautui vahvasti samana vuonna Vuoden urheilukirjaksi valittuun Lapsi ja urheilu -teokseen ja ajatukseen liikunnan tärkeydestä lapsen kehityksen kannalta. Liikuntaleikki-näyttelyssä esiteltiin erilaisten liikuntavälineiden avulla lasten liikunnassa tärkeät perusliikkeet, taitotekijät ja kuntotekijät. Näyttelyssä lapset saattoivat muun muassa hyppiä, heittää palloa ja tasapainoilla. Näyttely järjestettiin yhteistyössä silloisen Postipankin kanssa ja toiminnallisen osuuden lisäksi näyttelyssä oli nähtävillä myös Postipankin lasten piirustuskilpailun satoa.

Sittemmin parin kuukauden pituinen lastennäyttely on järjestetty muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vuosittain, ja teemat ovat vaihdelleet palloilusta, talviurheilusta ja olympialaisista eläimiin, sirkukseen ja retkeilyyn. Erityisesti päiväkoti- ja esikouluikäisille sekä peruskoulun 1.- ja 2.-luokkalaisille suunnattuun näyttelyyn tutustuu vuosittain keskimäärin 3 000–4 000 lasta. Näyttelyn ovat ottaneet osaksi jokavuotista ohjelmaansa erityisesti päiväkoti- ja koululaisryhmät, joita vierailee lastennäyttelyssä päivittäin. 


Päiväkoti Aallon eskarit innostuvat suunnittelemaan myös tulevia lastennäyttelyitä. Niihin toivotaan erityisesti miekkailua, sählyä, hippaa, leikkimistä ja juoksukisoja. Seuraava lastennäyttelyä saadaan kuitenkin odotella vielä tovi, sillä Urheilumuseo sulkee ovensa Olympiastadionin perusparannuksen ajaksi.
 
Maailmanpyörä-lastennäyttely on avoinna 1.3.2015 saakka. Sisäänpääsy museoon on alle 18-vuotiaille aina ilmainen.

Henriikka Heikinheimo

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Varastokertomuksia: ”Purtsi” Purhonen – nyrkkeilevä taiteilija

Urheilumuseon esinekokoelmaan lisättiin hiljattain merkittävä lahjoitus nyrkkeilijä Pertti ”Purtsi” Purhosen esineistöä 1960-luvulta. Lahjoitukseen kuuluu muun muassa pronssimitali Tokion olympialaisista 1964, kahdeksan SM-kultamitalia vuosilta 1960–1968, kilpailuvarusteita ja kolme leikekirjaa.

Urheilumuseon saamaan lahjoitukseen kuuluva Pertti Purhosen maajoukkueasu, Pro Box -merkkiset nyrkkeilyhanskat ja Tokion olympiapronssimitali.

”Purtsi” oli aikansa menestyneimpiä suomalaisnyrkkeilijöitä ja ensimmäisiä urheilijoita, jotka nousivat mediassa esiin myös yksityiselämänsä takia. Kansalliseen nyrkkeilyeliittiin Purhonen liittyi jo 17-vuotiaana, kun hän nousi Messuhallin yleisön lemmikiksi voitettuaan näytöstyyliin oman ottelunsa Suomen ja Sveitsin välisessä nyrkkeilymaaottelussa vuonna 1959. Ensimmäisen Suomen mestaruutensa hän voitti jo seuraavana vuonna. Nousevasta tähdestä kiinnostuttiin myös ulkomailla: pian Sveitsi-maaottelun jälkeen Purhoselle tehtiin ammattilaistarjoukset sekä Espanjasta että Ruotsista.


Pertti Purhonen (oik.) ja Willy Capiaghi Suomi-Sveitsi -nyrkkeilymaaottelussa 20. marraskuuta 1959. Kuva: Helge Heinonen

Purhosen mahdollinen siirtyminen ”paidattomien” leiriin oli kestouutisaihe lehdistössä lähes koko 1960-luvun ajan. Huhuille iski kipinää läheinen suhde kiisteltyyn ammattilaispromoottori Elis Askiin: Purhonen harjoitteli lähes koko amatööriuransa ajan Askin pyörittämässä ammattilaistallissa sparraten muun muassa Olli Mäkeä, Risto Luukkosta ja muita Askin ”paidattomia”. Kysyttäessä ”Purtsi” vaivautui harvemmin peittelemään kiinnostustaan ammattilaisuraa kohtaan – osoittivathan harjoituskumppanitkin, että suomalaisen oli mahdollista luoda uraa ammattilaisena ja lyödä rahoiksi. Purhonen toi lehdistössä toistuvasti esiin amatöörinyrkkeilijän heikkoa taloudellista asemaa, joka johtui menetetyn työajan korvaamisen ja muut palkkiot kieltävistä sääntöpykälistä.

Unelma olympiakullasta piti pitkään paidan Purhosen päällä. Rooman olympialaisista 1960 hän putosi viimeisellä mahdollisella hetkellä hävittyään katsastusottelussa Väinö Järvenpäälle, mutta seuraaviin olympialaisiin Tokioon Purhonen lähti kovien odotusten saattelemana. Tokiossa vuonna 1964 – tasan 50 vuotta sitten – Purhonen kilpaili välisarjassa (67 kg). Suomen lehdistössä ”Purtsin” otteet eivät juuri kehuja keränneet. Avausottelun lopputuloksena oli selvä voitto Australian Francis Robertsista, mutta seuraavalla kierroksella Rooman kultamitalisti, Tšekkoslovakian Bohumil Němeček oli huomattavasti kovempi vastus. Suomalaisen pelasti ottelussa vain onni: vakuuttavasti iskenyt tšekki otettiin kehästä ottelun loppupuolella silmäkulman aukeamisen takia, ja kun kehätuomari ei antanut hänen jatkaa, Purhonen tuomittiin voittajaksi teknisellä tyrmäyksellä. Mitalin Purhonen varmisti voittamalla Nigerin Issaka Daboren kiistanalaisesti tuomariäänin 3-2. Viimeiseksi olympiaotteluksi jäi välierätappio Neuvostoliiton Ričardas Tamulisille.

Urheilu-uran lisäksi Purhosen elämää leimasi aikakauden urheilijoille epätyypillinen julkisuus, jota hän sai esiintyvänä ja laulavana taiteilijana. Seurustelu Teija Sopasen kanssa ja värikäs yksityiselämä kiinnostivat suurta yleisöä, ja ”Purtsi” otti huomiosta kaiken irti, edistihän se hänen uraansa showbisneksessä. Mainoskuvaukset ja juttujen myyminen sensaatiolehdille, ennen muuta Hymylle, tarjosivat myös ehtymättömän tulonlähteen. Tokion olympialaisten jälkeen Purhonen ilmoitti suurellisesti lehdistötilaisuudessa lopettavansa nyrkkeilyn ja keskittyvänsä vastaisuudessa laulukeikkoihin ja televisioesiintymisiin. Elämäkerrassaan ”Purtsin stoori” (1970) Purhonen tunnustaa ratkaisun olleen pääasiassa rahan määräämä: ”kukaan ei välittänyt lauluni laadusta, tärkeintä oli, että pronssimies lauloi”.

”Purtsi” nähtiin televisiossa muun muassa Spede Pasasen ohjelmissa. Kuvassa Spede, Purtsi ja Elis Ask Speden Saluuna -sketsishown kuvauksissa vuonna 1965. Kuva: Helge Heinonen

Sivuprojektit jatkuivat myös Purhosen palattua nyrkkeilykehään vuoden 1965 loppupuolella. Nyrkkeilyliittoa Purhosen otteet kehän ulkopuolella eivät miellyttäneet, varsinkin kun ne ajoivat monesti maajoukkue-edustusten edelle. Liitto uhkasi jopa käynnistää tutkinnan Purhosen amatööriydestä, kun hän oli kieltäytynyt tärkeästä Ruotsi-maaottelusta voidakseen otella Spedeä vastaan Elis Askin tuomaroimassa näytösottelussa. Maajoukkuematkojen 30 markan päiväraha ja ”tinalusikat” eivät ”Purtsia” kiinnostaneet, kun vaihtoehtona oli suurempi palkkio.

Taiteilijatyyppinä ”Purtsi” ei mahtunut urheilijalle tarjottuun ahtaaseen rooliin, eikä aina painoluokkansa vaatimiin mittoihinkaan, mikä kärjisti yhteenottoja Nyrkkeilyliiton kanssa. Ne henkilöityivät Purhosen ja SNL:n puheenjohtajan Valle Reskon välisiksi mittelöiksi, joita käytiin lehtien palstoilla pitkin -60-lukua. Toukokuussa 1968 Meksikon olympialaisten alla Reskon ja Purhosen kiistat eskaloituivat julkiseksi sodaksi, kun liitto pudotti Purhosen olympialeiriltä epäsäännöllisten elämäntapojen vuoksi. Hänet otettiin vielä valmennukseen takaisin, mutta pudotettiin uudestaan kesäkuussa – sillä kertaa lopullisesti. Kun mahdollisuus kilpailla Meksikossa meni, Purhonen teki kauan odotetun ratkaisun ja allekirjoitti ammattilaissopimuksen Elis Askin kanssa – ”viisi vuotta liian myöhään”, kuten hän ratkaisuaan kommentoi.

Purtsi vastaan Resko -ottelu päätyi Ilta-Sanomienkin lööpiksi. Oikealla Purhosen mainoksia. Kuva: Pertti Purhosen leikekirja





Purhosen ura ammattilaisena ei ollut menestyksekäs ja loppui lyhyeen. Farssimaiset ottelut olivat lähempänä sirkusta kuin urheilua, eivätkä antaneet ”Purtsille” juuri muuta kuin ystävyyden avustajana otteluissa työskennelleen Vesa-Matti Loirin kanssa. Purhosen myöhemmän elämän parhaiten tunnettu vaihe on kriisipalvelutyö, jonka hän aloitti 1970-luvun lopussa tultuaan uskoon ja päästyään irti alkoholismista. Työnsä ansiosta hänet nimitettiin vuonna 2003 sosiaalineuvokseksi. Suomen nyrkkeilyn Hall of Fame -kunniataulukkoon Purhonen lisättiin vuonna 2008. Nyrkkeilylegenda kärsi viimeisinä vuosinaan Alzheimerin taudista ja menehtyi pitkällisen sairastamisen jälkeen vuonna 2011.

Pertti Purhonen Ylen Elävässä Arkistossa

Jouni Lavikainen

perjantai 26. syyskuuta 2014

Brändätkää historianne!

Historiassa on voimaa. Urheiluelämässäkin sen toimijat ja vaikuttajat haluavat, että heidän nimensä ja tekonsa jää elämään. Edelleen kun jotain merkittävää tapahtuu, todetaan, että nyt tehtiin historiaa. Kuitenkin historiaa tulisi arkipäiväistää. Sen voimaa voisi ottaa näkyviin toiminnassa muulloinkin kuin poikkeuksellisen menestyksen päivinä tai kun juhlitaan jotain merkkivuotta.

Urheiluyhteisön on mahdollisuus ammentaa historiastaan identiteettiä ja yhteenkuuluvuutta. Vanhoihin asioihin tutustumalla nykyiset toimijat aikuisista nuoriin ja lapsiin ymmärtäisivät olevansa osa yhteisönsä merkittävää historiallista ketjua, jolloin seuran nimeä ja tunnuksia kannettaisiin entistä suuremmalla ylpeydellä.

Muutamat urheiluseurat ovat erinomaisesti brändänneet historiaansa tuomalla esiin vanhoja menestyksen päiviä ja seuran aiempia huippu-urheilijoita. Kun menee Helsingin Nordenskiöldin vanhaan jäähalliin, historia havisee. Vanhalla jäähallilla on takanaan 50-vuotinen historia. Se on merkittävä osa suomalaista jääkiekkokulttuuria.

Helsingin jäähallia rakennetaan vuonna 1965.

Kaikki jääkiekkoa seuraavat tietävät, että vanha halli on IFK:n kotiareena. Asia ei jää epäselväksi muillekaan halliin astuessa. Eri katsomonosien sisäänkäynneissä on esillä IFK:n vanhoja huippupelaajia. Se on komeaa oman menneisyyden, vanhojen starojen kunnioittamista. Tätä hienoa historiaa korostetaan vielä ennen pelin alkua screenillä näytettävillä vanhoilla kuvilla voitokkaista hetkistä.

Toinen hyvä esimerkki on Kuopiossa elokuun ensimmäisenä viikonloppuna pidetyt Kalevan Kisat. Siellä tuotiin ennen kisoja ja kisojen aikana näkyvästi esiin Kuopiossa syntyneen legendaarisen kestävyysjuoksijan Hannes Kolehmaisen uraa ja elämää. Kahdessa kisalehdessä hehkutettiin Hannesta ja kisatapahtumien välilläkin oli aikaa kerrata hänen huippujuoksujaan laadukkaalta jättiscreeniltä. Tunnelmahan siinä väkisin nousi, kun ei korostettu lentävän suomalaisen sadan vuoden takaisia huippuaikoja 5000 ja 10 000 metrillä. Se olisi masentanut tämän päivän kestävyysjuoksijoita.

Kaikki tuo Hannes-hehkutus oli paikallaan. Pidettiinhän kisat Väinölänniemellä, jossa Hannes kuolemattomana edelleen juoksee, komeana patsaana, joka paljastettiin 1950-luvun alussa. Tällä historiallisella teolla aikoinaan korostettiin suurjuoksijan kuopiolaisuutta, vaikka koko elämästään hän asui kaupungissa vain parisenkymmentä vuotta ja parhaat saavutuksensa sankari teki muiden kuin kuopiolaisseurojen väreissä.

Hannes  Kolehmainen Väinölänniemen kentällä Kuopiossa kesällä 1914

Oman historian hyödyntäminen edellyttää, että sitä on jo aiemmin kunnioitettu tallentamalla vanhoja asiakirjoja, valokuvia ja esineitä huolellisesti. Jos näin ei ole tehty, oman historian kokoaminen vuosikymmenten jälkeen on työlästä.

Arkipäivän kova kiire saattaa estää pysähtymisen miettimään oman järjestön historiaa. Urheilumuseon monipuoliset palvelut auttavat urheilujärjestöjä tallentamaan menneiden vuosien asiakirjoja, valokuvia ja esineitä. Asiantuntijoita meidän talossa riittää, jos järjestö haluaa tuoda esille omaa historiaansa arkipäiväisen toiminnan keskellä valokuvien avulla, kirjana, sähköisenä julkaisuna tai nettisivuillaan. Mikäli omaa menneisyyttä halutaan esitellä laadukkaalla näyttelyllä, siinäkin Urheilumuseon henkilökunta osaa auttaa.

Brändätkää siis historianne! Siihen panostaminen lisää arkipäivän toimintaanne yhteenkuuluvuutta ja identiteettiä.

Ossi Viita