perjantai 21. marraskuuta 2014

Joogaa, curlingia ja eukonkantoa – Urheilua maailman eri kolkista Urheilumuseon lastennäyttelyssä

Päiväkoti Aallon esikouluryhmäläiset istuvat Urheilumuseon aulassa ja syövät eväsleipiään. Ryhmä on juuri tutustunut Urheilumuseon liikunnalliseen ja toiminnalliseen Maailmanpyörä-lastennäyttelyyn, jossa liikutaan kansainvälisissä tunnelmissa ja tutustutaan eri puolilla maailmaa harrastettaviin urheilulajeihin. 

Osa päiväkoti Aallon esikoululaisista on jo kokeneita lastennäyttelyn kävijöitä, osa taas mukana vasta ensimmäistä kertaa. Lasten mielestä näyttelyssä hauskinta olivat erityisesti koripallo, curling sekä köydenveto, jossa käytiin kahden joukkueen välinen tiukka taistelu. Aika monen mielestä kivaa oli ”kaikki” ja lastennäyttelyssä vietetyt 45 minuuttia tuntuivatkin ”vain parilta sekunnilta”.



Maailmanpyörä-näyttely koostuu toimintapisteistä, joilla kävijät voivat kokeilla erilaisia urheilulajeja. Pisteeltä toiselle voi edetä haluamassaan järjestyksessä, ja pisteiden kartat osoittavat, mistäpäin maailmaa mikin laji on kotoisin. Koripallon, curlingin ja köydenvedon lisäksi näyttelyssä voi kokeilla myös monia muita lajeja, kuten esimerkiksi kilpikonnien juoksukilpailuita, jotka ovat suosittuja erityisesti USA:n keskiosissa. Lastennäyttelyssä kisa onnistuu eteenpäin ryömivien kilpikonnatasapainovälineiden avulla.

Länsi-Afrikassa taas on perinteisesti pelattu kookospähkinägolfia, jossa pähkinöitä vieritetään maahan kaivettuihin reikiin. Näyttelyyn laji on toteutettu pehmeälle ruohomatolle, jonka reikiin voi vierittää joko kookospähkinää tai palloa. Pelipaikalle kuljetaan viidakkotunnelmaisen temppuradan läpi, jossa voi hypellä kiveltä toiselle.

Joogahuoneessa kävijät voivat nauttia tunnelmavalaistuksesta ja rauhoittavasta musiikista sekä kokeilla joogaliikkeitä mallikuvien avulla. Aasialaisia lajeja edustaa myös perinteinen korealainen jultagi-nuorallakävely, jonka tunnelmaan pääse tasapainopuomeilla taiteleimalla. 



Suomessa harrastettavia lajejakaan ei ole unohdettu: kilparadalla on mahdollista ottaa mittaa kaverista eukonkannossa ja hiihdossa. Maailman suosituin urheilulaji, jalkapallo, on tietysti myös mukana. Omia palloilutaitojaan voi kehittää tekniikkaradalla ja maaliin tähtäämällä.

Lastennäyttelyillä on Urheilumuseossa varsin pitkät perinteet; ensimmäinen näyttely, ”Liikuntaleikki” järjestettiin jo vuonna 1991. Näyttely nojautui vahvasti samana vuonna Vuoden urheilukirjaksi valittuun Lapsi ja urheilu -teokseen ja ajatukseen liikunnan tärkeydestä lapsen kehityksen kannalta. Liikuntaleikki-näyttelyssä esiteltiin erilaisten liikuntavälineiden avulla lasten liikunnassa tärkeät perusliikkeet, taitotekijät ja kuntotekijät. Näyttelyssä lapset saattoivat muun muassa hyppiä, heittää palloa ja tasapainoilla. Näyttely järjestettiin yhteistyössä silloisen Postipankin kanssa ja toiminnallisen osuuden lisäksi näyttelyssä oli nähtävillä myös Postipankin lasten piirustuskilpailun satoa.

Sittemmin parin kuukauden pituinen lastennäyttely on järjestetty muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vuosittain, ja teemat ovat vaihdelleet palloilusta, talviurheilusta ja olympialaisista eläimiin, sirkukseen ja retkeilyyn. Erityisesti päiväkoti- ja esikouluikäisille sekä peruskoulun 1.- ja 2.-luokkalaisille suunnattuun näyttelyyn tutustuu vuosittain keskimäärin 3 000–4 000 lasta. Näyttelyn ovat ottaneet osaksi jokavuotista ohjelmaansa erityisesti päiväkoti- ja koululaisryhmät, joita vierailee lastennäyttelyssä päivittäin. 


Päiväkoti Aallon eskarit innostuvat suunnittelemaan myös tulevia lastennäyttelyitä. Niihin toivotaan erityisesti miekkailua, sählyä, hippaa, leikkimistä ja juoksukisoja. Seuraava lastennäyttelyä saadaan kuitenkin odotella vielä tovi, sillä Urheilumuseo sulkee ovensa Olympiastadionin perusparannuksen ajaksi.
 
Maailmanpyörä-lastennäyttely on avoinna 1.3.2015 saakka. Sisäänpääsy museoon on alle 18-vuotiaille aina ilmainen.

Henriikka Heikinheimo

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Varastokertomuksia: ”Purtsi” Purhonen – nyrkkeilevä taiteilija

Urheilumuseon esinekokoelmaan lisättiin hiljattain merkittävä lahjoitus nyrkkeilijä Pertti ”Purtsi” Purhosen esineistöä 1960-luvulta. Lahjoitukseen kuuluu muun muassa pronssimitali Tokion olympialaisista 1964, kahdeksan SM-kultamitalia vuosilta 1960–1968, kilpailuvarusteita ja kolme leikekirjaa.

Urheilumuseon saamaan lahjoitukseen kuuluva Pertti Purhosen maajoukkueasu, Pro Box -merkkiset nyrkkeilyhanskat ja Tokion olympiapronssimitali.

”Purtsi” oli aikansa menestyneimpiä suomalaisnyrkkeilijöitä ja ensimmäisiä urheilijoita, jotka nousivat mediassa esiin myös yksityiselämänsä takia. Kansalliseen nyrkkeilyeliittiin Purhonen liittyi jo 17-vuotiaana, kun hän nousi Messuhallin yleisön lemmikiksi voitettuaan näytöstyyliin oman ottelunsa Suomen ja Sveitsin välisessä nyrkkeilymaaottelussa vuonna 1959. Ensimmäisen Suomen mestaruutensa hän voitti jo seuraavana vuonna. Nousevasta tähdestä kiinnostuttiin myös ulkomailla: pian Sveitsi-maaottelun jälkeen Purhoselle tehtiin ammattilaistarjoukset sekä Espanjasta että Ruotsista.


Pertti Purhonen (oik.) ja Willy Capiaghi Suomi-Sveitsi -nyrkkeilymaaottelussa 20. marraskuuta 1959. Kuva: Helge Heinonen

Purhosen mahdollinen siirtyminen ”paidattomien” leiriin oli kestouutisaihe lehdistössä lähes koko 1960-luvun ajan. Huhuille iski kipinää läheinen suhde kiisteltyyn ammattilaispromoottori Elis Askiin: Purhonen harjoitteli lähes koko amatööriuransa ajan Askin pyörittämässä ammattilaistallissa sparraten muun muassa Olli Mäkeä, Risto Luukkosta ja muita Askin ”paidattomia”. Kysyttäessä ”Purtsi” vaivautui harvemmin peittelemään kiinnostustaan ammattilaisuraa kohtaan – osoittivathan harjoituskumppanitkin, että suomalaisen oli mahdollista luoda uraa ammattilaisena ja lyödä rahoiksi. Purhonen toi lehdistössä toistuvasti esiin amatöörinyrkkeilijän heikkoa taloudellista asemaa, joka johtui menetetyn työajan korvaamisen ja muut palkkiot kieltävistä sääntöpykälistä.

Unelma olympiakullasta piti pitkään paidan Purhosen päällä. Rooman olympialaisista 1960 hän putosi viimeisellä mahdollisella hetkellä hävittyään katsastusottelussa Väinö Järvenpäälle, mutta seuraaviin olympialaisiin Tokioon Purhonen lähti kovien odotusten saattelemana. Tokiossa vuonna 1964 – tasan 50 vuotta sitten – Purhonen kilpaili välisarjassa (67 kg). Suomen lehdistössä ”Purtsin” otteet eivät juuri kehuja keränneet. Avausottelun lopputuloksena oli selvä voitto Australian Francis Robertsista, mutta seuraavalla kierroksella Rooman kultamitalisti, Tšekkoslovakian Bohumil Němeček oli huomattavasti kovempi vastus. Suomalaisen pelasti ottelussa vain onni: vakuuttavasti iskenyt tšekki otettiin kehästä ottelun loppupuolella silmäkulman aukeamisen takia, ja kun kehätuomari ei antanut hänen jatkaa, Purhonen tuomittiin voittajaksi teknisellä tyrmäyksellä. Mitalin Purhonen varmisti voittamalla Nigerin Issaka Daboren kiistanalaisesti tuomariäänin 3-2. Viimeiseksi olympiaotteluksi jäi välierätappio Neuvostoliiton Ričardas Tamulisille.

Urheilu-uran lisäksi Purhosen elämää leimasi aikakauden urheilijoille epätyypillinen julkisuus, jota hän sai esiintyvänä ja laulavana taiteilijana. Seurustelu Teija Sopasen kanssa ja värikäs yksityiselämä kiinnostivat suurta yleisöä, ja ”Purtsi” otti huomiosta kaiken irti, edistihän se hänen uraansa showbisneksessä. Mainoskuvaukset ja juttujen myyminen sensaatiolehdille, ennen muuta Hymylle, tarjosivat myös ehtymättömän tulonlähteen. Tokion olympialaisten jälkeen Purhonen ilmoitti suurellisesti lehdistötilaisuudessa lopettavansa nyrkkeilyn ja keskittyvänsä vastaisuudessa laulukeikkoihin ja televisioesiintymisiin. Elämäkerrassaan ”Purtsin stoori” (1970) Purhonen tunnustaa ratkaisun olleen pääasiassa rahan määräämä: ”kukaan ei välittänyt lauluni laadusta, tärkeintä oli, että pronssimies lauloi”.

”Purtsi” nähtiin televisiossa muun muassa Spede Pasasen ohjelmissa. Kuvassa Spede, Purtsi ja Elis Ask Speden Saluuna -sketsishown kuvauksissa vuonna 1965. Kuva: Helge Heinonen

Sivuprojektit jatkuivat myös Purhosen palattua nyrkkeilykehään vuoden 1965 loppupuolella. Nyrkkeilyliittoa Purhosen otteet kehän ulkopuolella eivät miellyttäneet, varsinkin kun ne ajoivat monesti maajoukkue-edustusten edelle. Liitto uhkasi jopa käynnistää tutkinnan Purhosen amatööriydestä, kun hän oli kieltäytynyt tärkeästä Ruotsi-maaottelusta voidakseen otella Spedeä vastaan Elis Askin tuomaroimassa näytösottelussa. Maajoukkuematkojen 30 markan päiväraha ja ”tinalusikat” eivät ”Purtsia” kiinnostaneet, kun vaihtoehtona oli suurempi palkkio.

Taiteilijatyyppinä ”Purtsi” ei mahtunut urheilijalle tarjottuun ahtaaseen rooliin, eikä aina painoluokkansa vaatimiin mittoihinkaan, mikä kärjisti yhteenottoja Nyrkkeilyliiton kanssa. Ne henkilöityivät Purhosen ja SNL:n puheenjohtajan Valle Reskon välisiksi mittelöiksi, joita käytiin lehtien palstoilla pitkin -60-lukua. Toukokuussa 1968 Meksikon olympialaisten alla Reskon ja Purhosen kiistat eskaloituivat julkiseksi sodaksi, kun liitto pudotti Purhosen olympialeiriltä epäsäännöllisten elämäntapojen vuoksi. Hänet otettiin vielä valmennukseen takaisin, mutta pudotettiin uudestaan kesäkuussa – sillä kertaa lopullisesti. Kun mahdollisuus kilpailla Meksikossa meni, Purhonen teki kauan odotetun ratkaisun ja allekirjoitti ammattilaissopimuksen Elis Askin kanssa – ”viisi vuotta liian myöhään”, kuten hän ratkaisuaan kommentoi.

Purtsi vastaan Resko -ottelu päätyi Ilta-Sanomienkin lööpiksi. Oikealla Purhosen mainoksia. Kuva: Pertti Purhosen leikekirja





Purhosen ura ammattilaisena ei ollut menestyksekäs ja loppui lyhyeen. Farssimaiset ottelut olivat lähempänä sirkusta kuin urheilua, eivätkä antaneet ”Purtsille” juuri muuta kuin ystävyyden avustajana otteluissa työskennelleen Vesa-Matti Loirin kanssa. Purhosen myöhemmän elämän parhaiten tunnettu vaihe on kriisipalvelutyö, jonka hän aloitti 1970-luvun lopussa tultuaan uskoon ja päästyään irti alkoholismista. Työnsä ansiosta hänet nimitettiin vuonna 2003 sosiaalineuvokseksi. Suomen nyrkkeilyn Hall of Fame -kunniataulukkoon Purhonen lisättiin vuonna 2008. Nyrkkeilylegenda kärsi viimeisinä vuosinaan Alzheimerin taudista ja menehtyi pitkällisen sairastamisen jälkeen vuonna 2011.

Pertti Purhonen Ylen Elävässä Arkistossa

Jouni Lavikainen

perjantai 26. syyskuuta 2014

Brändätkää historianne!

Historiassa on voimaa. Urheiluelämässäkin sen toimijat ja vaikuttajat haluavat, että heidän nimensä ja tekonsa jää elämään. Edelleen kun jotain merkittävää tapahtuu, todetaan, että nyt tehtiin historiaa. Kuitenkin historiaa tulisi arkipäiväistää. Sen voimaa voisi ottaa näkyviin toiminnassa muulloinkin kuin poikkeuksellisen menestyksen päivinä tai kun juhlitaan jotain merkkivuotta.

Urheiluyhteisön on mahdollisuus ammentaa historiastaan identiteettiä ja yhteenkuuluvuutta. Vanhoihin asioihin tutustumalla nykyiset toimijat aikuisista nuoriin ja lapsiin ymmärtäisivät olevansa osa yhteisönsä merkittävää historiallista ketjua, jolloin seuran nimeä ja tunnuksia kannettaisiin entistä suuremmalla ylpeydellä.

Muutamat urheiluseurat ovat erinomaisesti brändänneet historiaansa tuomalla esiin vanhoja menestyksen päiviä ja seuran aiempia huippu-urheilijoita. Kun menee Helsingin Nordenskiöldin vanhaan jäähalliin, historia havisee. Vanhalla jäähallilla on takanaan 50-vuotinen historia. Se on merkittävä osa suomalaista jääkiekkokulttuuria.

Helsingin jäähallia rakennetaan vuonna 1965.

Kaikki jääkiekkoa seuraavat tietävät, että vanha halli on IFK:n kotiareena. Asia ei jää epäselväksi muillekaan halliin astuessa. Eri katsomonosien sisäänkäynneissä on esillä IFK:n vanhoja huippupelaajia. Se on komeaa oman menneisyyden, vanhojen starojen kunnioittamista. Tätä hienoa historiaa korostetaan vielä ennen pelin alkua screenillä näytettävillä vanhoilla kuvilla voitokkaista hetkistä.

Toinen hyvä esimerkki on Kuopiossa elokuun ensimmäisenä viikonloppuna pidetyt Kalevan Kisat. Siellä tuotiin ennen kisoja ja kisojen aikana näkyvästi esiin Kuopiossa syntyneen legendaarisen kestävyysjuoksijan Hannes Kolehmaisen uraa ja elämää. Kahdessa kisalehdessä hehkutettiin Hannesta ja kisatapahtumien välilläkin oli aikaa kerrata hänen huippujuoksujaan laadukkaalta jättiscreeniltä. Tunnelmahan siinä väkisin nousi, kun ei korostettu lentävän suomalaisen sadan vuoden takaisia huippuaikoja 5000 ja 10 000 metrillä. Se olisi masentanut tämän päivän kestävyysjuoksijoita.

Kaikki tuo Hannes-hehkutus oli paikallaan. Pidettiinhän kisat Väinölänniemellä, jossa Hannes kuolemattomana edelleen juoksee, komeana patsaana, joka paljastettiin 1950-luvun alussa. Tällä historiallisella teolla aikoinaan korostettiin suurjuoksijan kuopiolaisuutta, vaikka koko elämästään hän asui kaupungissa vain parisenkymmentä vuotta ja parhaat saavutuksensa sankari teki muiden kuin kuopiolaisseurojen väreissä.

Hannes  Kolehmainen Väinölänniemen kentällä Kuopiossa kesällä 1914

Oman historian hyödyntäminen edellyttää, että sitä on jo aiemmin kunnioitettu tallentamalla vanhoja asiakirjoja, valokuvia ja esineitä huolellisesti. Jos näin ei ole tehty, oman historian kokoaminen vuosikymmenten jälkeen on työlästä.

Arkipäivän kova kiire saattaa estää pysähtymisen miettimään oman järjestön historiaa. Urheilumuseon monipuoliset palvelut auttavat urheilujärjestöjä tallentamaan menneiden vuosien asiakirjoja, valokuvia ja esineitä. Asiantuntijoita meidän talossa riittää, jos järjestö haluaa tuoda esille omaa historiaansa arkipäiväisen toiminnan keskellä valokuvien avulla, kirjana, sähköisenä julkaisuna tai nettisivuillaan. Mikäli omaa menneisyyttä halutaan esitellä laadukkaalla näyttelyllä, siinäkin Urheilumuseon henkilökunta osaa auttaa.

Brändätkää siis historianne! Siihen panostaminen lisää arkipäivän toimintaanne yhteenkuuluvuutta ja identiteettiä.

Ossi Viita

perjantai 12. syyskuuta 2014

Neljä erää stadionilla

Olympiastadionilla tapahtui elokuussa jokaisena viitenä viikonloppuna. Pääsin aistimaan tarjontaa niistä neljänä. Vain kuukauden ensimmäinen kattaus, Celtic–Tottenham -ottelu jäi näkemättä. Menetys ei ollut kuulemma iso – peli oli elokuun tapahtumista vaatimattomin.

HJK–Barcelona -pallotteluakaan ei merkitä aikakirjoihin suurena pelinä, vaikka yleisöä oli stadionin katsomassa jalkapalloa eniten sitten olympiafinaalin 1952. Isäntäjoukkue oli niin vieraskorea, että antoi Barcelonan tehdä nopeassa tahdissa neljä maalia. Andres Iniesta näytti puolivauhdillakin, miten syötöt lähtevät oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Toisella puoliajalla sinivalkoisetkin uskaltautuivat pelaamaan. Komeassa auringonpaisteessa ilta kului nopeasti.

Kuun puolenvälin Helsinki City Marathonilla olin ensin Iida-tyttäreni ja hänen kaverinsa Astridin huoltajana Minimaratonilla. Stadionille kirmasi maaliin satoja juniorijuoksijoita. Illan jaoin Iidan kanssa mitaleja maratoonareille. Aikuisten apuna oli muitakin Viipurin Urheilijoiden junioreita. Lapsityövoiman oikeinkäyttöä minusta: kansalaistoimintaankin kasvetaan.

Maaliin tuli väsyneitä, mutta lähes poikkeuksetta onnellisia juoksijoita. Iidalle kokemus jäi myös hajumuistiin: ”Osa niistä haisi tosi pahasti hielle.” HCM:n suosio näyttää vähän taittuneen, sillä matkan jaksoi loppuun 3 865 kuntoilijaa. Maaliin on 2010-luvun aiemmilla sitimaratooneilla sinnitellyt yli 4000 juoksijaa. Kilpailu triathlonin ja sähäkämpien juoksutapahtumien kanssa on myös kiristynyt.

Elokuun neljännen viikonlopun Cheekin konserttia on hehkutettu kansainvälisen tason tapahtumana. Kyyninenkin katsoja joutui tunnustamaan, että äärirajoille vedetty viihdehomma toimi. Stadionilla nähtiin jälkimoderni sankari, joka toteutti unelmaansa. Ex-ministeri Paavo Arhinmäki taisi olla Cheekin paras mainosmies määritellessään ”poskisolistin” musiikin olevan hirveää sontaa – ja myydä samalla tahattomasti toisen stadionintäyden lippuja.



Neljäs elokuinen käynti stadionilla kuun viimeisenä päivänä vakuutti, että viel’ on Suomi–Ruotsi -maaottelu voimissaan, vaikka kamppailu ei vedäkään enää stadionia täyteen. Kahtena päivänä ottelua seurasi yhteensä vajaat 50 000 katsojaa. Ilmassa oli hyvin tuotetun urheilutapahtuman tuntua. Ja Ruuskas-Antti heitti sen, mitä Pielaveden Jylhän mies vain voi. Kilpailut rullasivat nopealla tahdilla, eikä pysähtyneitä hetkiä juuri ole. Vapaaseen saumaan ahdetun letkajenkan ME-yrityksen jätin väliin.

Yhdestä asiasta kaikki tapahtumat vakuuttivat. Stadionin uudistaminen ei ala hetkeäkään liian aikaisin. Varsinkin Cheekin konsertissa kävi hyvin ilmi vallitseva vessakurjuus. Kioskivaunut takakaarteen sorakentällä eivät nekään oikein ole tätä päivää. Hinnat olivat kuitenkin jo huomisen tasolla.

Kuva arkkitehtitoimisto K2S:n verkkosivuilta

Edellisessä korjauksessa remonttirahat upposivat sananmukaisesti rakenteisiin, eikä haaveiltu toiminnallinen uudistaminen toteutunut. Toivottavasti ulkomuseo muuttuu tällä kierroksella toimivaksi urheilupainotteiseksi tapahtumakeitaaksi.

Jouko Kokkonen

torstai 4. syyskuuta 2014

Urheiluidentiteettiä rakentamassa

Jokaisella ihmisellä on oma identiteettinsä, joka koostuu monesta eri palasesta. Yksi näistä paloista on usealla myös urheiluidentiteetti. Lähes jokaiselta löytyy joku mielipide urheilusta niin hyvässä kuin pahassa, ja nämä mielipiteet korostuvat usein suurien urheilutapahtumien aikaan. Urheiluidentiteetti on myös kansallinen. Suuret massat ovat kiinnostuneita samoista lajeista ja fanitus on joillekin jopa elämäntapa.

Kesätöissäni Urheilumuseossa sain tutkailla omaa suhtautumistani ja käsitystäni varsinkin suomalaista, mutta myös ulkomaista urheilumenestystä kohtaan. Tätä toteutin käymällä läpi suurta kuvalahjoitusta - kuvia olympialaisista ja urheilulajeista - sekä valokuvaamalla urheilutekstiilejä.


Kesätyöntekijöiden työpisteeltä

Aloittaessani työt omistin pienen tietouden suomalaisesta urheilukulttuurista, joka suurimmalta osalta rajoittui menestykseen 2000-luvulla. Nimet kuten Heli Rantanen, Toni Nieminen ja Tomi Poikolainen eivät herättäneet suurempaa liikettä aivoissani kuin tiedon, että kaikki olivat menestyneitä omassa lajissaan. Kuvat kertoivat kuitenkin enemmän kuin tuhat sanaa, ja käymällä läpi olympialaisia vuoden 1976 kesäolympialaisista Montrealista lähtien, opin hiljalleen enemmän ja enemmän urheiluhistoriaa. Olympialaiskuvien jälkeen siirryin eri urheilulajeja koskeviin kuviin ja kävin esimerkiksi jääkiekon MM-kisoja läpi 1980-luvulta lähtien. Vuoden 1995 kisojen jälkeistä juhlahumua oli monta kymmentä kuvaa, ja se sai pohtimaan fanitusta ja sitä, mitä urheilu voi ihmisille merkitä.


Kesätyöntekijän kuvaama Otakar Janeckyn jääkiekkopaita. Paita on ollut käytössä Jokereiden voittamassa jääkiekon Euroopan cupissa vuonna 1995. Huomaa komea Urheilumuseon mainos!


Historia monessa muodossaan sitoutuu usein identiteettiin, ja niin se tuntuu tekevän myös urheilun osalta. Voitot, mutta myös katkerat häviöt, muistetaan pitkään. Kuvissa pettymyksen tunteet näkyivät yhtä selkeästi kuin voitonriemu. Identitteettiin kuuluvat erilaiset puolet, ja omalta osaltani pääsin tutkailemaan tätä puolta itsestäni: mitä urheilu minulle oikeasti merkitsee ja mitä siitä haluan edes tietää. Ymmärsin nopeasti, että tietoni rajoittuvat paljolti 2000-luvulle ja tämän ajan valtalajeihin, joita televisiossa näkee jatkuvasti. Kiinnitin myös huomiota siihen, että koulussa eri oppiaineissa menestyjistä kerrotaan aina. Musiikintunneilla kuunnellaan ja soietaan hittibiisejä, äidinkielentunneilla luetaan klassikkokirjailijoiden teoksia. Liikuntatunneilla yritetään kasvattaa intoa omatoimiseen liikuntaan, mutta unohdetaan urheiluhistoria täysin. Historiantunneilla saatetaan sivuuttaa Hannes Kolehmaista ja Paavo Nurmea, mutta urheilu ja sen valtapeli jätetään täysin käymättä läpi.

Miten siis voidaan olettaa, että kunnioitus, tieto ja ymmärrys urheilua ja sen menestyjiä kohtaan voisi jatkua. Katoaako identiteetistä osa, jos urheilun osalta sen historia tippuu pois tiedosta tai katoaa kokonaan? Jos perustamme tietomme ja intomme viimeisen 10 vuoden tapahtumille tai valtamedian mainostamille urheilijoille ja lajeille, unohdammeko jossain vaiheessa historialliset urheilijat?


Juoksupaita, jota Hannes Kolehmainen käytti paita Antwerpenin olympialaisten maratonilla vuonna 1920 ja voitti kultaa.


Tajusin oman urheiluidentiteettini muuttuneen viimeistään viimeisenä työpäivänäni. Kuvasin urheilutekstiilejä ja ennen jokaista laatikkoa kävin läpi listan, mistä yleissilmäykseltä näin, mitä oli luvassa. Joskus kyseessä oli uima-asuja, joskus olympialaisista tuotuja toimitsijapaitoja. Sykkeet kohoilivat tasaiseen tahtiin kun nostin laatikon kantta ja poimin vaatteiden seasta lopulta Paavo Nurmen ja Hannes Kolehmaisen urheiluvaatteita. Omassa urheiluidentiteetissäni oli muuttunut jotain, eikä vähiten kunnioitus suomalaista urheilua ja sen historiaa kohtaan. Voisi sanoa, että hieno päätös hienolle kesätyölle.

Eeva Tolonen
Urheilumuseon kesätyöntekijä kesällä 2014