18. huhtikuuta 2017

Olympiastadionin rakennusvaiheet: Uudistushanke 2010-luvulla ja Urheilumuseon näkökulma


Helsingin Olympiastadionin perusparannuksen sanotaan olevan haastavin vastaavan kokoluokan hanke, joka Suomessa tullaan toteuttamaan seuraavaan 50100 vuoteen. Kustannuksiltaankin merkittävän perusparannus- ja uudistushankkeen rahoittavat Helsingin kaupunki ja Suomen valtio, kumpikin saman suuruisella osuudella. Työ on nyt jatkunut noin vuoden ajan, pääasiassa kallioiden louhinnalla.

Urheilumuseon väistötiloissa Helsingin Kalasatamassa on seurattu hankkeen etenemistä suurella mielenkiinnolla. Ennättihän museo toimia stadionin siipirakennuksessa yli 70 vuotta ennen kuin se muutti joulukuussa 2015 väistötiloihin uudistushankkeen tieltä.


Urheilumuseon toimistosiipi kuilun partaalla joulukuussa 2016. Kuva: Urheilumuseo.

Urheilumuseon toimistosiipi kuilun partaalla huhtikuun alussa 2017. Kuva: Urheilumuseo.

Stadion-säätiö teetti kiinteistöstä Helsingin Olympiastadionin peruskorjauksen pohjaksi perusteellisen kuntotutkimuksen vuosina 20092010. Tutkimus osoitti, että Olympiastadionin pikainen ja täydellinen perusparannus on välttämätön.

Tavoitteeksi ei kuitenkaan otettu pelkkää peruskorjausta, vaan laajempi uudistushanke, jonka myötä Olympiastadion muuttuisi nykyvaatimuksia vastaavaksi monitoimistadioniksi. Olennaiseksi osaksi hanketta tulivat kaikkien katsomoiden kattaminen ja todella mittavat tilojen laajennukset.

Jatkosuunnittelun pohjaksi laadittiin tarveselvitys, joka valmistui tammikuussa 2012. Tarveselvityksen loppusumma oli 197 miljoonaa euroa. Olympiastadionille suunnitellut tilat olisivat olleet yhteensä reilut 36 000 bruttoneliötä, joista uusia neliöitä oli noin 16 000. Urheilumuseon osuus uusista tiloista oli yli 900 neliötä. Huomattavaa on, että Urheilumuseon uudistaminen toteutettaisiin nyt ensimmäistä kertaa Stadion-säätiön vetämänä. Museon kaikissa aikaisemmissa laajennus- ja uudistushankkeissa vetovastuu on ollut Urheilumuseosäätiöllä.

Varsinainen suunnittelutyö käynnistyi kevättalvella 2013. Uudistushankkeen pää- ja arkkitehtisuunnittelun toteuttajiksi valittiin arkkitehtitoimistot K2S ja NRT vahvistettuna kansainvälisillä asiantuntijoilla. Olympiastadion on suojeltu vuonna 2006 rakennussuojelulailla ja rajoituksia asettivat lisäksi kaupunkikuvalliset lupaehdot. Siksi uudisrakentaminen oli sijoitettava pääosin maan alle. Asemakaavan muutoksessa maanpäällistä rakennusalaa osoitettiin ainoastaan kahteen kohteeseen: Urheilumuseon laajennukselle ja pohjoista aukiota reunustavalle katokselle.

Uudistushanke sai lopullisen sisältönsä Luonnos 2 -vaiheen suunnitelmien pohjalta laaditussa hankesuunnitelmassa, joka valmistui marraskuussa 2014. Samalla kokonaiskustannukset täsmentyivät ja hankkeen loppusumma oli 209 miljoonaa euroa. Uusia tiloja stadionille rakennettaisiin yhteensä 19 000 bruttoneliötä.

Hankesuunnitelma oli Stadion-säätiön mukaan ”yhteisesti valmisteltu ja hyväksytty toteuttamaan parhaalla mahdollisella tavalla suuren yleisön, tapahtumajärjestäjien, suurtapahtumien, kaupunkilaisten ja vierailijoiden tarpeita.” Myös vuokralaiset tulevat olemaan merkittävä stadionin käyttäjäryhmä. Urheilumuseon sekä urheilu- ja monitoimitilojen lisäksi vuokralaisia tavoitellaan myös pohjois- ja eteläkaarteen toimistotiloihin, joihin tulee yhteensä reilut 250 työpistettä. Eteläkaarteeseen toimistot saneerataan aikaisemminkin toimistokäytössä olleisiin tiloihin. Retkeilymaja sai väistyä pohjoiskaarteesta toimistojen tieltä.

Maan alle louhitaan muun muassa palloiluhalli koripalloa, salibandya ja lentopalloa varten, kuntosali sekä huoltotunneli, johon tulee myös täysimittainen sisäjuoksurata. Mittavan uudisrakentamisen myötä Stadion-säätiön tavoitteena on löytää stadionin käyttäjiksi uusia toimijoita ja saada sitä kautta kävijämäärät kasvuun. Säätiö etsii uusia avauksia liikunnan, urheilun, taiteen ja viihteen suunnalta, sekä miettii samalla omaa toimintaansa ja sen laajentamista.


Havainnekuva uudistetusta Olympiastadionista. Kuva: Työyhteenliittymä K2S ja NRT.
 
Havainnekuva pohjoista aukiota reunustavasta katoksesta sekä siipirakennuksesta, jossa Urheilumuseo sijaitsi vuoteen 2015. Kuva: Työyhteenliittymä K2S ja NRT.

Urheilumuseon kannalta hankesuunnitelma oli pettymys. Museon tiloja ei laajennettaisi. Hankesuunnitelman kohdassa Tilat nykyisin todettiin: ”Urheilumuseon tilat eivät enää vastaa toivottua toimintaa.”  Seuraavassa kohdassa Tilat hankkeen toteutumisen jälkeen, paljastuu, että eivät tule vastaamaan jatkossakaan: ”Urheilumuseon tilat peruskorjataan. Suurin toimenpide on talotekniikan uudistaminen.” Museon tiloissa tehdään joitakin muutoksia. Näyttelytilaa laajennetaan siirtämällä kirjasto ja tutkijapalvelut pohjakerrokseen tilaan, jossa oli aiemmin arkistomakasiini. Urheilumuseo on saamassa siivun myös stadionin uusista neliöistä: sille on varattu pohjoiskaarteen maanalaisista tiloista yksi varasto, johon saa parviratkaisulla tilaa yhteensä noin 300 neliötä.

Vajaa vuosi hankesuunnitelman valmistumisen jälkeen, 25.10.2015, Urheilumuseo sulki ovensa yleisöltä ja muutti Olympiastadionilta väistötiloihin. Muuttoa oli valmisteltu reilut puoli vuotta. Marras-joulukuun aikana siirrettiin eri paikoissa sijaitseviin väliaikaisiin varastotiloihin lähes 1,5 hyllykilometriä asiakirjoja ja valokuvia, noin 900 hyllymetriä kirjoja ja lehtiä sekä 34 000 museoesinettä. Näyttelyt purettiin ja toimistot muutettiin Kalasatamaan. Näyttelytiloja museolla ei ole lainkaan väistötila-aikana. Muuton valmisteluun ja toteutukseen meni noin kolme henkilötyövuotta. Luku ei sisällä muuttofirman tekemiä työtunteja.

Olympiastadionin maankaivuu-, louhinta- ja purkutyöt aloitettiin maaliskuussa 2016. Ne olivat jo pitkällä, kun rakennuttaja kilpailutti kokonaisuuden kannalta merkittävimmän osa-alueen, rakennusteknisen projektinjohtourakan. Saadut tarjoukset eivät vastanneet odotuksia. Aikataulu tarjousten käsittelyn osalta meni uusiksi: marraskuun loppu 2016 vaihtui seuraavan vuoden tammikuuhun. Kustannusten nousu oli 52 miljoonaa euroa eli hankkeen kokonaiskustannukset kohosivat 261 miljoonaan euroon. Valtion ja Helsingin kaupungin rahoituspäätökset puuttuville miljoonille varmistuivat vuoden vaihteen molemmin puolin. 

Näkymä Olympiastadionin kenttäalueelle ja katsomoihin tammikuussa 2017. Kuva: Jussi Eskola.
Tältä näytti Urheilumuseon pääsisäänkäynnin edusta tammikuussa 2017. Kuva: Urheilumuseo.

Urheilumuseon toimistokäytävä tammikuussa 2017. Museon entiset tilat ovat nykyisin työmaatoimistokäytössä. Kuva: Urheilumuseo.

Kustannusten nousuun on selitetty olevan kaksi pääsyytä, rakentamisen noususuhdanne sekä katsomoiden kattamisen ja näköesteettömien paikkojen kalleus. Hankkeen projektinjohtourakoitsija, Skanska, julkistettiin helmikuussa 2017, ja työmaatoiminnot käynnistyivät huhtikuun alussa.

Olympiastadionin uudistushankkeen on määrä valmistua pääosin syksyllä 2019. Stadion-säätiö pyrkii nopeuttamaan Urheilumuseon tilojen peruskorjausaikataulua niin, että museo voitaisiin avata yleisölle loppuvuodesta 2019.
 

Tornipiha oli huhtikuun alussa 2017 louhittu 14 metrin syvyyteen. Maan alle tulee muun muassa palloiluhalli ja kuntosali. Kuva: Urheilumuseo.

Pohjoiskaarteen purettuja ja tuettuja rakenteita huhtikuun alussa 2017. Kuva: Urheilumuseo.
 
Työmaakierroksella katsomorakenteiden alla huhtikuun alussa 2017. Kuva: Urheilumuseo.



Kaisa Laitinen


Lähteet:
Olympiastadionin tarveselvitys. Stadion-säätiö 20.1.2012.
Olympiastadion, perusparannus 2012-2018. Hankesuunnitelma. Stadion-säätiö ja HKR-Rakennuttaja 3.11.2014.
Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto, asemakaavaosasto. Olympiastadion, kortteli 14514.  Asemakaavamuutoksen selostus 2014:12310.
Stadion-säätiön tiedotteet:  www.stadion.fi
Helsingin Sanomat 1.3.2016
MTV 29.8.2016
Rakennuslehti 22.11.2016
Ilta-Sanomat 27.1.2017
Rakennuslehti 7.2.2017
Suomen Kuvalehti 10.3.2017

1. huhtikuuta 2017

Tokion olympiakisoihin 2020 uusi urheilulaji!

Kansainvälinen olympiakomitea tiedottaa, että Tokion kesäolympiakisojen japanilaisjärjestäjät ovat saaneet anomuksensa läpi vielä yhdestä uudesta lajista kisojen ohjelmaan kiipeilyn ja skeittauksen jatkoksi. Uusin lisäys kisaohjelmaan on tyynysota.

Tyynysodalla on pitkät perinteet Japanissa, joten lajin mukaantuloa olympiaohjelmaan kertaluontoisesti ei voida pitää yllätyksenä. Tyynysodan talvisena vastineena on vielä pidemmät perinteet omaava Yukigassen-lumisota. Koska Tokion olympialaiset ovat kesäkisat, päätyivät japanilaiset vaihtamaan lumen tyynyihin.

Myös Suomessa tyynysodalla on jo vankat perinteet alkaen aina perinteisistä kyläkisoista ja jatkuen lajin kaupallistumiseen vuosisadan puolivälissä. Tyynysota hyväksyttiin olympiaohjelmaan jo Helsingin vuoden 1940 kisoihin, mutta kisojen peruuntumisen takia lajin olympiadebyyttikin jäi tapahtumatta.

Tyynysotapelaaja palaa voitokkaana Mäntsälän kirkonkylälle Sääksjärveltä vuonna 1908.
Kuva: Mäntsälän Museotoimi. 

Vuoden 1952 kisoihin tyynysodan tilalle otettiin lopulta pesäpallo, joka oli sodan aikana noussut suurempaan suosioon. Tyynysodan mahdollista olympiakilpailua varten kerittiin kuitenkin valmistaa jo kasoittain pelivälineistöä, jota hyödynnettiin vuonna 1952 erityisesti oheisohjelmana olleissa lasten tyynysotapeleissä.

"Stadionin remontin yhteydessä löytyi runsaasti ylimääräisiä olympiakisatyynyjä ja lahjoitimme ne ilolla Suomen Tyynysotaliiton käyttöön. Kisatyynyt ovat huomattavasti harjoitustyynyjä arvokkaampia, sillä niihin käytettiin tuolloin huomattavasti harvinaisempia höyhenlaatuja", kiteytti Urheilumuseon erikoistutkija Jouni Lavikainen.

Olympia 1952 -tyynyjä pinottiin kisojen aikaan stadionille, jossa ne odottivat unohdettuina sinetöidyssä varastossa aina vuoteen 2016. Kuva: Urheilumuseo.

Suomen Tyynysotaliiton puheenjohtaja Matti Nukku ilmaisi tyytyväisyytensä museon lahjoitukseen sekä erityisesti tuoreeseen olympiavalintaan, sillä se tarkoittaa myös liiton valtionapujen runsasta kasvua lähivuosina.

"Menestystä on varmasti tulossa. Tyynysota, jos mikä, on hyvän fiiliksen laji. Siis juuri sen, mitä Huippu-urheiluyksikön johto korosti Rion olympiakisojen päätavoitteena. Uskomme vahvasti sekä yksilö- että joukkuekilpailumenestykseen", Nukku kommentoi vaatimattomaan sävyyn.

Pienissä piireissä on jo tiedetty hyvän aikaa lajin valinnasta kisoihin, ja talviharjoitustilojen valmistelu onkin päässyt hyvään vauhtiin kaikessa hiljaisuudessaan.

"Paljastetaan nyt sitten: stadionin alle louhitaan itseasiassa hallia ja tunneliverkostoa tyynysotaharjoituksia ajatellen. Louhinnat ovat hyvässä vauhdissa ja todennäköisesti jo talvella 2017–18 kärkiurheilijat pääsevät pehmustettuihin luolastoihin treenaamaan. Helsingin kaupunki on täydellä sydämellä mukana olympiavalmennusprojektissa", Nukku jatkoi.

Tyynysota on luonteeltaan nopeatempoista fyysistä kamppailua. Maajoukkueen laitahyökkääjä Asko Tempur arvioi, että vaadittavilta ominaisuuksiltaan laji on yhdistelmä käsipalloa ja vapaaottelua, joskin tyynyn hallinta on huomattavasti palloa vaikeampaa.

Suomen tyynysotamaajoukkueen Asko Tempurin tausta on käsipallossa. Hän korostaa erityisesti tekniikkaharjoittelun  ja tyynyn hallinan tärkeyttä. Valmennuksen uusin trendi on kahden tyynyn tekniikka. 
"Tyynysodassa huipuksi tulemiseen pätee varmasti klassinen 10 000 tunnin harjoittelun sääntö. Tyynyn kanssa ei oikein pääse sinuiksi ilman jatkuvaa tekniikkaharjoittelua", Tempur sai sanotuksi harjoitustensa lomassa.

Maajoukkueen yhteistyö Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuslaitoksen kanssa on aktiivista. Urheilutohtori Ossi Viita arvioi, että erityisesti allergiatestit ja siedätyshoidot nousevat kuormitusseurannan keskiöön.

"Tyypillisimmät tyynysotaan liittyvät terveyshaasteet ovat höyhenallergia ja unihiekan joutuminen silmiin. Maajoukkueurheilijoille tulee antaa riittävä määrä siedätyshoitoja eri höyhenille ja karvoille, joita vastustajat saattavat tyynyihinsä laittaa. Kuormitusta pyrimme kontrolloimaan seuraamalla unen laatua sykevälivaihtelulla. Kovimmat urheilijat nukkuvat ilman tyynyä, sillä jo tyynyn näkeminen, koskettamisesta puhumattakaan, nostaa heidän adrenaliinitasojaan."

Urheilumuseon erikoistutkija Jouni Lavikainen iloitsi museon uusimmasta lahjoituksesta – tyynysotamaajoukkueen antamista kilpatyynyistä 1990-luvulta.

Erikoistutkija Jouni Lavikainen käsittelee museon kokoelmiin lahjoitettuja kilpatyynyjä varoen. "Puuvillahanskat estävät rasvan tarttumista sormista tyynyn herkälle pinnalle ja silkkipaperi suojaa tyynyä säilytyksen aikana", Lavikainen kertoo.
-         "Nämä täydentävät erittäin hyvin museon kokoelmia. Toiveissa tietysti on, että saamme myös moderneja tyynyjä kokoelmiimme, onhan tyynysotahöyhenten keinovalmistus kehittynyt merkittävästi sitten 1990-luvun. Esimerkiksi tänään olisi oikein hyvä päivä lahjoituksille", Lavikainen totesi toiveikkaana.

Tyynysotaa pääsee harjoittelemaan myös Helsingin Teurastamolla 1.4., jossa on lajin toinen epävirallinen SuomiRuotsi-maaottelu. 


21. maaliskuuta 2017

Olympiastadionin rakennusvaiheet: Remontista remonttiin

Betoni ei ole ikuista. Olympiastadionilla vuosina 1989–1990 tehdyissä kuntotutkimuksissa havaittiin, että stadionin kattamattomat betoniosat olivat rapautuneet lähes käyttökelvottomaksi. Orastavan laman keskellä, keväällä 1991 Suomen valtio ja Helsingin kaupunki tekivät päätöksen Olympiastadionin peruskorjauksesta vuosina 1991–1994. Kustannusarvio oli 170 miljoonaa markkaa. Stadionin historian suurimmassa muutoksessa kaarteiden betonirakenteet, torni ja kenttäalue korjattaisiin perusteellisesti. Myös LVI-, sähkö-, valaistus- ja tulospalvelujärjestelmät uusittaisiin. Korjauksen suunnittelivat Insinööritoimisto Mikko Vahanen ky. ja Arkkitehtitoimisto Markku Aalto ky. Valmista piti olla viimeistään Helsingille myönnettyihin yleisurheilun EM-kisoihin 1994 mennessä.

Uusia mausteita remonttiin toi rakennussuojelu. Modernin arkkitehtuurin suojeluun alettiin kansainvälisesti kiinnittää huomiota 1980-luvun lopussa. Kansainvälinen yhteistyöjärjestö Docomomo perustettiin vuonna 1989, ja Suomi liittyi omalla työryhmällään järjestöön jo seuraavana vuonna. Olympiastadion määriteltiin yhdeksi suojelukohteeksi, olihan kyse kansainvälisesti tunnetusta monumentaalisen funktionalismin paraatiesimerkistä ja itsenäisen Suomen symbolista.

Peruskorjauksen arkkitehtisuunnittelu oli tehty puhtaasti teknisestä näkökulmasta ilman rakennushistoriallista inventointia tai rakennustaiteellisten arvojen pohdintaa. Alkuperäistä rakennustyyliä kunnioittavan korjaamisen sijaan rapautuneet betonilaatat päätettiin uusia kokonaan modernilla betonielementtitekniikalla. Kun Museovirasto liittyi Stadionin käyttö- ja kehityskeskusteluun, työt olivat jo pitkällä, eikä suunnitelmia kustannussyistä enää oltu valmiita muuttamaan. Stadion luisui näin entistä kauemmas alkuperäisestä asustaan. Suunnitellut kuppi-istuimet virasto sai torpattua.



Betonitöiden elementtiratkaisu kalusi stadionin luurangoksi.
 
Pääkatsomon katoksen alapintaan rakennettiin selostamoita.
Stadion yleisurheilun EM-kisoissa 1994.

Urheilumuseon kolmas laajennus toteutettiin peruskorjauksen alkuvaiheessa 1991–1992. Näyttely- ja kirjastotilojen ahtauden lisäksi muutostarpeita oli kasvattanut vuonna 1985 toimintansa aloittanut Urheiluarkisto. Aiempien laajennusten tapaan valtio myönsi hankkeelle erillisrahoituksen. Arkkitehtitoimisto Jukka Aittola Oyn suunnitelman pohjalta siipirakennuksen pohjoispuolelle rakennettiin uudet tilat Urheilukirjastolle, jonka käytössä ollut tila vapautui vaihtuville näyttelyille. Samalla rakennettiin uusi työhuonesiipi, pimiö valokuvakokoelmalle sekä uusia varastotiloja. Museon tilat lähes kaksinkertaistuivat: kokonaispinta-ala ylitti 2000 neliömetriä.

Taloudellisesta näkökulmasta peruskorjaus oli onnistunut. Kustannusarvio ja aikataulu pitivät, ja hankkeen työllistävä vaikutus lamakauden keskellä oli huomattava. Stadionin varustus tiedettiin kuitenkin riittämättömäksi jo remontin valmistumispäivänä. ”Olympiastadion ei tule koskaan täysin valmiiksi”, lausui Stadion-säätiön toimitusjohtaja Esko Eklund ja arvioi kiireellisimmiksi kehityskohteiksi penkit. Uusien UEFA:n turvallisuusmääräysten mukaan erilliset istuimet olisivat vuodesta 1998 lähtien edellytys kansainvälisille jalkapallo-otteluille. Puupenkeillä jalkapallomaajoukkuetta kutsuisi Ratina. 

Palloliiton, Stadion-säätiön ja Museoviraston neuvotteluissa penkkiratkaisuksi kehitettiin numeroitujen istuinosien taakse sijoitetut muotoillut puiset selkänojat, joille FIFA päätyi aiemmasta UEFA:n kannasta poiketen antamaan poikkeusluvan. Penkkien kanssa samanaikaisesti uusittiin jälleen myös Urheilumuseota. Museon päänäyttelysalia korotettiin 1,5 metrillä uutta 200 neliömetrin parvikerrosta varten. Toukokuussa 1998 avatulla olympiaparvella esiteltiin olympiahistorian lisäksi uusinta tekniikkaa hyödyntänyt toiminnallinen ”Virtuaali-Viren”. Museon näyttelytilat olivat näin saaneet nykyisen ilmeensä. 

Penkit saivat selkänojat vuonna 1998 – 6,7 miljoonalla markalla.

Stadionin kattaminen nytkähti eteenpäin vuonna 2002. Vauhtia muutostöille antoivat jälleen kerran yleisurheilun arvokilpailut. Hakiessaan yleisurheilun MM-kisoja 2005 Suomen Urheiluliitto pönkitti kisahakemustaan lupailemalla Kansainväliselle yleisurheiluliitto IAAF:lle, että kisat voitaisiin järjestää kokonaan katetulla Olympiastadionilla. Asiaa ei oltu edes käsitelty Helsingin kaupunginvaltuustossa. Kun kisat odotuksien vastaisesti myönnettiin Helsingille, päädyttiin mittavan polemiikin jälkeen kompromissiin: vain itäkatsomo katettaisiin. Jo perinteiseen tapaan rahoituksesta vastaisivat puoliksi valtio ja puoliksi kaupunki. 

Katoksesta järjestetyn suunnittelukilpailun voittivat arkkitehtitoimisto K2S:n Kimmo Lintula, Mikko Summanen ja Niko Sirola. ”Katoksen ajattomat materiaalivalinnat, puu ja mattapintainen ruostumaton teräs, sopivat stadionin henkeen. Sopeutuvasta kokonaisotteesta huolimatta uusi katos on hahmoltaan ja detaljeiltaan oman aikansa arkkitehtuuria, joka luo onnistuneen kerrostuman Olympiastadionille", luonnehti palkintolautakunta lausunnossaan. Katos valmistui aikataulun mukaisesti keväällä 2005. Kokonaiskustannukset kohosivat arvioidusta 8,4 miljoonasta 9,9 miljoonaan euroon. Kisoja varten myös yleisurheilun suorituspaikkojen pinnoite uusittiin italialaiseksi Mondo-päällysteeksi.


Mediakatsomo katettiin tilapäisesti MM-kisoja varten.
Olympiastadion yleisurheilun MM-kisoissa 2005.

MM-kisojen aikana karaistuneempikin kisakävijä joutui tunnustamaan, että uusi katos ei ollut kummoinenkaan suoja suomalaiselta kesäsateelta. ”Olympiastadion on ainoa urheiluareena, jossa puhaltaa vastatuuli kaikista suunnista, ja jossa kastuu myös katon alla istuessaan”, kuvaili eräs vieras. Myös saniteettitilojen ahtautta ja siisteystasoa arvosteltiin. Kisat olivat tuoneet kiistämättömästi esiin, ettei suureksi osaksi kattamaton, ahtailla betonikulkuväylillä varustettu Stadion ollut 2000-luvun standardien mukainen kilpailupaikka huippu-urheilulle.

Stadionia koskeva lainsäädäntö muuttui vuonna 2006. Uudenmaan ympäristökeskus määräsi Rakennustaiteen seuran aiemmin tekemän esityksen pohjalta Olympiastadionin suojeltavaksi rakennussuojelulailla. Tätä ennen stadionia oli koskenut vain maankäyttö- ja rakennuslaki. Lainmuutos merkitsi suojelun siirtymistä valtakunnalliselle tasolle ja Olympiastadionin rakennustaiteellisten ja kulttuurihistoriallisten suojeluperiaatteiden määrittelyä. Suojelupäätös lisäsi Museoviraston valvontaa ja teki siitä yksityiskohtaisempaa.

Stadionin torni peitettiin kuvioidulla harsolla vuosien 2010-2011 korjauksissa. Kuva: Urheilumuseo/Jussi Eskola


Stadionin tärkeimpien lajien, jalkapallon ja yleisurheilun, tarpeet eivät uudella vuosituhannella enää täysin vastanneet toisiaan. Stadionin nurmikenttä oli noin neljä metriä liian kapea kansainvälisille jalkapallo-otteluille, mutta kenttää ei voitu laajentaa kajoamatta stadionin rakenteisiin tai yleisurheilun suorituspaikkoihin. Kenttää ja juoksuratoja koskenut muutostyö 2009–2010 oli kompromissi, jossa tappiolle jäi yleisurheilu. Mitat täyttävä kenttä mahdutettiin siirtämällä pituushyppypaikkaa ja muuttamalla juoksuratojen kulmaa jyrkemmäksi. Lämmitysjärjestelmän asentamiseksi kenttä revittiin auki ja vain muutaman vuoden ikäinen Mondo poistettiin. Hinta lähenteli 10 miljoonaa euroa. Niukasti IAAF:n standardit täyttänyttä rataprofiilia eivät juuri urheilijat kiitelleet. "Keskityin pysymään radallani", kiteytti Jonathan Åstrand juoksunsa Ruotsi-ottelussa 2010.

Laajennettu kenttä piti Huuhkajat Olympiastadionilla.

Suomalaisen urheilun ja helsinkiläisyyden monumentti oli 2010-luvulle tultaessa ylittänyt reilusti eläke-iän, ja yhä suuremmaksi kasvoi se joukko suomalaisia, jotka olisivat stadionin eläkkeelle päästäneetkin – tai jopa saattohoitoon. Yhtä mieltä sekä stadionin purkamisen että uudistamisen kannattajat olivat siitä, että jokavuotisen tekohengityksen aika oli ohi. 

Uudistajien kanta voitti. Helmikuussa 2012 Stadion-säätiö julkaisi tarveselvityksessään ehdotuksen koko stadionin ja sen ympäristön uudistamisesta. Toukokuussa hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta päätti rahoittaa puolet suunnitellusta 240 miljoonan euron kustannusarviosta; kaupungille jäisi jälleen toinen puoli. Stadion lähtisi Berliinin Olympiastadionin viitoittamalle tielle – päätepisteenään historiallisia arvoja kunnioittaen modernisoitu monitoimiareena, jonka käyttöaste olisi laaja ja käyttäjäryhmät moninaiset.

Remontin suunnitteluvaiheen optimismia kuvastavat suunnitelmat järjestää Lahden MM-hiihtojen 2017 sprinttihiihdot uudelleen avatulla Olympiastadionilla. Kangastukset ovat sittemmin vaihtuneet todellisuuteen. Sarjan päätösosassa siirrymme Olympiastadionin meneillään olevaan remonttiin sekä siihen, mitä muutos merkitsee Urheilumuseon kannalta.

Jouni Lavikainen

Lähteet:

Helsingin Sanomat 1994-2012
Kati Salonen ja Mona Schalin Arkkitehdit Oy: Olympiastadion. Rakennushistorian selvitys ja inventointi 2013. Urheiluarkisto, digiaineistot.
Raatikainen, Voitto: Meidän kaikkien Stadion. WSOY: Porvoo 1994.
Railo, Raimo: Helsingin Olympiastadion – legenda eläköön. Ykköspaino Oy: Helsinki 1994.
Urheilumuseon valokuva-arkisto.