30. joulukuuta 2013

Snoukka tutuksi – lyhyt oppimäärä

Mitä tiesin lumilautailusta ennen Urheilumuseon näyttelyä? Suoraan kysymykseen suora vastaus: en hirveän paljon. Tiesin, että Suomessa lumilautailua harrastetaan paljon ja täällä on siihen hyvät mahdollisuudet. Tiesin, että suomalaiset lumilautailijat ovat menestyneet arvokisoissa ja että kilpailtavia lajeja on useita. Arvelin, että ollakseen hyvä lautailija täytyy olla rohkea ja vailla itsesuojeluvaistoa. Tämä ehkä selittää sen, että olen suosiolla pysynyt suksilla enkä yrittänytkään sovitella lautaa jalkoihin.

Vajavainen tietämykseni ei estänyt heittäytymistä aiheen pariin innokkaasti. Ajankohta, heti kesäloman jälkeen, ei vielä virittänyt tunnelmaan, mutta oli taustatyölle otollista aikaa. Tietojen päivittäminen onnistui mainiosti ihan vaan mukavasti tuolilla istuen ja netissä surffaten. Pian nuo lukuisat lumilautailutermit asettuivat paikoilleen. Keski-ikäinen museoihminen tunsi itsensä taas kerran etuoikeutetuksi; uusien asioiden oppiminen aivoja sopivasti rasittamalla pidentää ikää!?

Aiheeseen perehtyminen avasi minulle kokonaisen uuden maailman. Lumilautailu ei todellakaan ole pelkkää freeridea, vaan rinteessä vapaasti laskemisen lisäksi lautailua voi harrastaa monella eri tavalla.

Freestyle laskeminen on temppujen tekemistä useimmiten ilmassa tai esimerkiksi kaiteilla, joita myös reileiksi sanotaan. Freestylerinnettä sanotaan streetiksi ja kilpailulaji streetillä on nimeltään slopestyle. Paippi (pipe) on lumikouru ja isot hyppyrit bokseja. Big air -kisassa lautailija laskee hyppyristä tehden huikean tempun. Kilpailuissa pisteitä saa suoritusvarmuudesta, korkeudesta, vaikeudesta sekä showmaisuudesta. Juuri näyttävyys on tehnyt tästä alalajista suositun, ja se on mukana myös lumilautailun MM-cupissa.

Lajin suurin kilpailukiertue on World Snowboard Tour (WST), joka on useista kilpailuista muodostuva maailmankiertue. Aikaisemmalta nimeltään se oli Ticket to Ride (TTR). Kiertueeseen kuuluvia lumilautailutapahtumia järjestetään eri puolilla maailmaa melkein pari sataa. Eritasoiset kilpailijat ottavat osaa eri osakilpailuihin ja keräävät rankingpisteitä ja kauden päätteeksi eniten pisteitä kerännyt saa World Snowboard Champion -tittelin. WST-kisoissa kilpaillaan neljässä lajissa: slopestyle, big air, halfpipe ja quarterpipe.

Olympiakisoissa kilpailtavia lajeja ovat halfpipe, parisuurpujottelu ja lumilautakrossi. Viimeksi mainitussa kilpailijat lähtevät yhtä aikaa radalle ja ensimmäisenä maaliin tullut on voittaja. Radalla pitää olla tietty korkeusero ja kaltevuus.

Suomalaiset lumilautailijat ovat maailman huippuluokkaa kilparadoilla. Menestystä on tullut 90-luvulta lähtien niin miehille kuin naisillekin. Suomen ensimmäinen lumilautailun maailmanmestari oli Satu Järvelä, joka voitti kultaa halfpipestä 1995. Muita menestyjiä kilpailurintamalla ovat olleet muun muassa Minna Hesso, Aleksi Litovaara, Heikki Sorsa, Antti Autti, Markku Koski, Peetu ja Petja Piiroinen, Enni Rukajärvi, Eero Ettala ja Roope Tonteri.


Vitriinissä mm. Peetu Piiroisen palkintoja sekä Heikki Sorsan nuorten MM-kultamitali 2001 (halfpipe) ja kilpailuliivi Salt Lake Cityn olympiakisoista 2002.

Sebu Kuhlberg ja Aleksi Vanninen olivat ensimmäisiä suomalaislaskijoita, jotka saivat tallisopimuksen. Burton, yksi vanhimmista välinevalmistajista, teki heidän kanssaan sopimuksen 1993. Ammattilaislautailijat kiertävät toki myös kilpailuja, mutta ennen kaikkea he tekevät lumilautailuelokuvia ja videopätkiä, jotka ovat hyväksi koettuja markkinointikeinoja myydä lumilautailuun liittyvää välineistöä. Koko lumilautailukulttuuriin liittyy läheisesti tietynlainen rento elämäntapa, joka vahvasti välittyy näistä elokuvista, eikä siis mikään ihme, että erityisesti nuoret ovat ottaneet ne omikseen.

Oman lukunsa muodostavat lumilaudat ja niihin liittyvä grafiikka. Tyhmempi voisi luulla, että lumilaudat ovat sattumanvaraisesti koristeltuja laskuvälineitä. Ei todellakaan! Yleensä, ja varsinkin nykyään, ne ovat ammattigraafikon suunnittelemia ja moni niistä on nimetty kuuluisan laskijan mukaan. Nämä ovat ns. pro model -lautoja, ja ilokseni opin, että erittäin monella suomalaislaskijalla on oma nimikkolautansa, joillakin jopa toistakymmentä. Hyvä Suomi!

Nimikkolautojen lisäksi näyttelyssä kiinnittyy huomio todella hienoihin valokuviin. Lumilautailun kuvaaminen on oma taidelajinsa. Kuvat eivät ole hetkessä syntyneitä otoksia, vaan kaikesta huomaa, että kuvaajat ovat alansa ammattilaisia ja heillä on syvällinen tuntemus kuvattavasta lajista.


Lumi, lauta ja laskeminen -näyttelyn tekeminen oli hieno kokemus. Opin paljon uutta, mutta sen lisäksi tapasin todella paljon mielenkiintoisia lumilautailun parissa työskenteleviä ihmisiä, joista välittyi aito rakkaus lajia kohtaan.

Museon kokoelmat lumilautailun suhteen ovat aika vaatimattomat, joten jouduimme pyytämään paljon esineistöä lainaksi näyttelyä varten. Kukaan ei kieltäytynyt, vaan pikemminkin päinvastoin. Saimme kaiken mitä pyysimme ja erittäin positiivisessa hengessä.

Kiitoksia kaikille lainaajille ja näyttelyn tekoon osallistuneille!

Ja nyt ei kun snoukkaamaan, ja jos se hirvittää, niin fiilistelemään pääsee myös LLL-näyttelyssä.

Riitta Forsman

Näyttelyn nettisivut löytyvät täältä.
 

17. joulukuuta 2013

Dopingista ei irtoa röhönaurua

Arto Halosen 4. joulukuuta ensi-iltansa saanut elokuva Isänmaallinen mies yrittää valottaa suomalaisen urheilun dopingia fiktion keinoin. Kuvitteelliset hiihtäjät tarpovat 1980-luvulla hormonien ja verenvaihtojen hetteikössä. Heitä yllyttävät yhtä kuvitteelliset johtajat ja valmentajat, joissa on tutunomaisia piirteitä eri aikojen hiihtovaikuttajista. Urheilijoita piiskaavat ladulle myös Suomen kansan odotukset.

Lähimpänä julkisuuden tuttua hahmoa on päävalmentaja Ilmo, jonka tärkeilevä puheenparsi tuo hakematta mieleen Immo Kuutsan. Kaiken keskellä ajelehtii Toivo, jolla on luonnostaan mäntyrantamaiset veriarvot. Hän suostuu isänmaan edun nimissä Suomen hiihtomaajoukkueen käveleväksi veripankiksi.

Kävin katsomassa elokuvan ennakkonäytöksen. Odotukset eivät olleet mahdottoman korkealla. Aavistelin, ettei yhdistelmä maastohiihto ja doping välttämättä taivu hauskaksi elokuvaksi, vaikka mustaa huumoria aiheesta on irronnut.

Elokuva lähtee käyntiin hitaanpuoleisesti ryyppy- ja hormonihakureissulla Neuvostoliittoon, mutta pääsee sen jälkeen onneksi liikkeelle. Vauhti paranee, kun Toivosta tulee pienen empimisen ja hyvän voitelun jälkeen hiihtojoukkueen jäsen.

Hyvät näyttelijät kannattelevat osaltaan Isänmaallista miestä. Arto Halonen ei ole suotta sanonut saaneensa elokuvaansa unelmaryhmän kokoon. Martti Suosalon esittämä Toivo ajelehtii voimakastahtoisempien vietävänä. Aino (Pamela Tola) yhtyy Toivoon verisitein ja yltää lopulta olympiakultaan.

Isänmaallisen miehen vitsit eivät kirvoita isoäänistä naurua, vaan ovat dopinghistoriasta nousevia, pieniä naurahduksia irrottavia piikkejä. Syynä on osaksi se, että tarina liikkuu monien suomalaisten epämukavuusalueella. Tarina on toisaalta liian ilmeinen synnyttääkseen puhdistavaa naurua.


Isänmaallinen mies sisältää runsaasti viittauksia doping-ilmiön laajempiin ulottuvuuksiin. Kanadalainen pikajuoksija Ben Johnson, yksi urheiluhistorian tunnetuimmista dopingin käyttäjistä, tekee Isänmaallisessa miehessä lyhyen vähän väkisin mukaan otetun roolin taksikuskina. Kuva: http://www.finnkino.fi/Event/299929/.

Jonkin verran elokuvan tehoa syö se, että näyttelijät hiihtelevät kilpailukohtauksissa itse. Vaikka tavoitteena ei olekaan yltiörealistinen vaikutelma, niin reipas kuntoilija näyttää valkokankaalla enemmän sunnuntaihiihtäjältä kuin olympiavoittajalta.

Ajankuva on pääosin osuva. Toivo syö perheineen uunissa paistettua kirjolohta. KOP:n oravan koristamassa mainospipossa ei kuitenkaan olisi saanut hiihtää olympiakisoissa. Ja neuvostomaa oli paljon nuhjuisempi.


Toivon sankka veri kuljettaa Ainon elokuvassa olympiakultaan. Ainon pipo ei olisi kuitenkaan ollut olympiakelpoinen. Sen sijaan MM-Lahdessa 1989 samanlainen pipo nähtiin. Kuva: http://www.finnkino.fi/Event/299929/.

Mikään suuri yleisömenestys Isänmaallinen mies ei ole ollut. Ensimmäisen viiden päivän aikana elokuvan kävi katsomassa reilut 10 000 ihmistä. TV-esityksen voi kuitenkin ennakoida keräävän laajan yleisön.

Kriitikoilta Halosen uusin on saanut hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Osa arvostelijoista on luokitellut leffan kelvolliseksi, toisten mielestä se tökerö tekele. Molemmille näkemyksille löytyy perusteita. Elokuva käy välillä luokattoman puskafarssin rajoilla. Toisaalta se liukuu melko vaivattomasti eteenpäin alkuminuuttien takeltelun jälkeen.

Isompi ongelma on puoleentoista tuntiin lastatut viittaukset suomalaiseen doping- ja urheiluhistoriaan. Halonen on hyödyntänyt dokumenttielokuvaansa Sinivalkoista valhetta (2012) tehdessään kuulemiaan juttuja ja keräämiään tiedonmurenia. Aineistoa on paljon, eikä se ole sulanut kaikilta osin luontevaksi kokonaisuudeksi. Suomalaista urheilua viime vuosikymmeniltä tuntevalle elokuva tarjoaa kuitenkin runsaasti heittoja, jotka jäävät keskimääräiseltä katsojalta huomaamatta. Sen sijaan Halonen onnistuu saamaan läpi viestinsä dopingin ja menestyspaineiden suhteesta paremmin läpi kuin Sinivalkoisessa valheessa, jossa dopingilmiön ruotimisen sijaan konnajahti uhkaa viedä välillä päähuomion.

Isänmaallinen mies on myös urheiluelokuva. Vaikka lopputulos ei olekaan mikään täysosuma, niin se kuuluu silti suomalaisten urheiluelokuvien parempaan päähän. Lajityyppi on tunnetusti vaikea. Vaikka urheilu on draamanomaista, se muuttuu käsikirjoitettuna puisevaksi ja kaavamaiseksi. Halonen ja toisena käsikirjoittajan toiminut Jouni K. Kemppainen ovat pääosin onnistuneet kiertämään lajityypin pahimmat kliseet. Loikka tätä korkeammalle jää kuitenkin tekemättä. Isänmaallinen mies osoittaakin, miten vaikea sinänsä äärimmäisen kiinnostavaa aihetta on vangita valkokankaalle.

Jouko Kokkonen

4. joulukuuta 2013

Mitä Matti tarkoittaa?

Nelinkertainen olympiavoittaja ja viihdejulkisuuden veteraani Matti Nykänen täytti kesällä 50 vuotta. Turkulaiset kulttuurintutkijat julkaisivat Matista esseekokoelman ”Mitä Matti tarkoittaa?”. Seitsemän kirjoittajaa eivät yritäkään antaa tyhjentävää vastausta, vaan tuovat esille julkisen Matin eri puolia.

Benita Heiskanen (toim.). Mitä Matti tarkoittaa? Esseitä Matti Nykäsestä. Savukeidas 2013. Kuva: http://www.savukeidas.com/mitamattitarkoittaa.

Matin julkinen ura on kestänyt jo yli 30 vuotta. Käsityksiämme hänestä ovat muokanneet lööpit, kohujutut, kirjat ja elokuvat.

Matin elämästä on valmistunut kaksi päähenkilöön löyhästi liittyvää elokuvaa. Anssi Mänttärin 1992 ohjaama Mestari kuvaa julkisuuden ja urheilijan suhdetta, mutta monet ymmärsivät sen Mattia rienaavaksi. Aleksi Mäkelän vuonna 2006 valmistuneesta elokuvasta Matti – Elämä on ihmisen parasta aikaa” päähahmon esikuva on osuvasti lausahtanut: ”Elokuva oli täyttä fiktiota, mutta oli siinä vähän faktaakin.”

Ainakaan Mäkelän kuvaus päähenkilön mitalit päätymisestä Urheilumuseoon ei vastaa tapahtumien kulkua tosielämässä. Mitaleista tuli osa kokoelmia kansalaiskeräyksen tuloksena, kuten Kaisa Laitinen kertoi blogissamme aiemmin tänä vuonna.




Matista on kirjoitettu myös neljä elämänkerrallista kirjaa ja hänen lausahduksistaan on kursittu kasaan kolme painotuotetta. Matti-huumori kukoistaa netissä ja tosi-TV:n hahmonakin Matti on ehtinyt esiintyä.

Matti Nykänen on Tapio Rautavaaran (1915–1979) ohella toinen olympiavoittaja, joka on saanut kultalevyn. Tapsan ja Matin julkisuuskuvat kertovat aikakausien välisistä eroista. Tapsa oli uskottava hahmo jälleenrakennusajan karskina miehenä, joka välillä heltyi herkäksi. Matissa yhdistyvät – sellaisena kuin me hänet tunnemme – viihdejulkisuuden usein tragikoominen palvelija ja nautintoja hakeva levoton mieli.

Matin uran aikana urheilemisen ehdot muuttuivat. Kansainvälinen olympiakomitea luopui amatööriperiaatteesta 1980-luvulla. Päätös toi mäkihyppyynkin julkiset sponsorit, ja urheilijan asema muuttui. Hyppääjien odotettiin osaavan liitää pintajulkisuudessa, joka alkoi tunkea julkisuudenhenkilöiden puku- ja makuuhuoneisiin. Matti joutui yhä useammin otsikoihin hallittujen alastulojen sijaan vähemmän hallituista ulostuloista.

Matilla on ollut symbioosi aikakauslehtien kanssa vuodesta 1986: enemmän kuin puolet elämästään – ensin Seuran ja sittemmin Seiskan kanssa. Julkisuus on elänyt Matista, ja Matti julkisuudessa ja julkisuudesta. Tiivistäen olemme saaneet tietää, ettei Matti ole unelmavävy, mutta hänestä vävyksi monelle. Tapio Rautavaarastakin kirjoitettiin paljon, mutta lähes yksinomaan hänen ehdoillaan. Hänen rattijuopumustuomionsa uutisointiin riitti 1950-luvun lopulla muutama palstamillimetri.

Matin voi nähdä siltana yhtenäiskulttuurin Suomesta sirpaleiseen jälkiteolliseen Suomeen. Hänen julkisen uransa aikana isot tarinat ovat korvautuneet lukuisilla pienillä. Matti onkin postmodernia kansanperinnettä puhtaimmillaan. Hänen tarinastaan ei voi oppia mitään, mutta siitä voi olla monta mieltä. Matista puhuessaan suomalaiset miehet puhuvat itsestään – ja suomalaiset naiset suhteestaan suomalaiseen mieheen. Suomalaisiin juomatapoihin julkisen Matin kautta avautuu pohjaton lähde.

Yksi on varmaa. Nykäsen Matti lentää yhä. Hän on kuin Holmenkollenin sumuun helmikuussa 1982 katoava mysteerinen liitäjä. Mies toistaa tekemänsä rutiinilla, olipa kyse mäkihypystä tai viihdejulkisuudesta.

Jouko Kokkonen


Benita Heiskanen (toim.). Mitä Matti tarkoittaa? Esseitä Matti Nykäsestä. Savukeidas 2013, 160 s.

Turun yliopiston kulttuurintutkijoiden hanke kirjan toimittaneen Benita Heiskasen kokemana: http://kulttuurihistoria.wordpress.com/2013/09/10/matista-opittua/

18. marraskuuta 2013

Voiko museo oppia urheilulta – entä toisin päin? Viiden prinsiipin pelikirja

Olin juuri lopettanut pari viikkoa valmistellun yhteistyösopimustarjouksen esittelyn ison yrityksen markkinointijohtajalle. Vaakalaudalla oli yksi merkittävimpiä sponsorisopimuksiamme ja hermostuneesti odotin vastausta pöydän toiselta puolelta. Piinaavan pitkältä tuntuneen hiljaisuuden jälkeen kuulin nuo sanat: "Ymmärräthän varmaan Mikko, että jos yrität minulle näkyvyyttä kaupata, niin kilpailet käytännössä TV-mainosten ja ratikankylkien kanssa? Siinä tapauksessa nimittäin sinulla olisi parasta olla aika kovia kontaktilukuja esittää oman esityksesi tueksi…”

Tässä tarinassa on onnellinen loppu ja opetus, jonka urheilujohtaja Mikko Mäntylä lopuksi sai neuvotteluista oppia. Urheilujohtaja voisi olla museonjohtaja tai markkinointivastaava.

Oma taustani kahdenkymmenen vuoden ajalta urheiluvalmentajana ja osan aikaa tästä päällekkäin myös museotyöläisenä on mahdollistanut kahden, hyvinkin erilaisen, kulttuurin vertailun. Pääosin kuitenkin aina havahtuu huomaamaan, kuinka paljon oikeastaan näissä onkaan samankaltaisuuksia. Urheilu itsessään on kilpailua, jota on vaikea edes aasinsilloin yhdistää museomaailmaan muuten kuin museoiden välisenä kilpailuna rahoituksesta, kävijämääristä ja paikasta auringossa. Itse kilpailun ulkopuolella sitä vastoin on paljon perustyötä: tapahtumien järjestämistä, kouluttamista, tavoitteiden määrittelyä, talouden, toiminnan ja rakenteiden suunnittelua sekä ihmisten sitouttamista ja toimijoiden (asiakkaat, katsojat, urheilijat) haalimista. Tässä en voi olla näkemättä paljonkin yhtäläisyyksiä ja potentiaalia, jota yhteistyöllä voisi rakentaa toinen toistaan hyödyttävästi.

Rahavirrat jakautuvat yhä useamman kesken ihmisten vapaa-aikaan liittyen. Museoilta on karsittu koko ajan määrärahoja ja toimintoja on jouduttu vähentämään tai pienentämään. Urheilukentillä kilpailu sponsoreista sekä myös harrastajista on koventunut tarjonnan laajentuessa. Molemmilla tahoilla yhtenä validina mittarina ”menestykselle” ovat asiakkaat/katsojat. Paljonko kävijöitä on museossa tai katsomossa vuositasolla, on kysymys, joka yleensä kvartaalien jälkeen nousee pintaan. Näitähän aina tunnetusti tilastoissa halutaankin viilata erilaisin kikkailuin itselle edulliseen suuntaan – yleensä ylöspäin.


Urheilufaneja museolla

Urheilu ja kulttuuri ovat usein erillisiä saarekkeita, joiden harrastajat jopa karttavat toinen toistaan. Kulttuuri on ylempiarvoista ja urheilu rahvaanomaista. Kulttuurin harrastajat eivät voi ymmärtää, miksi joku voi kiihkeästi raivota pyöreän esineen saattamisesta maaliin. Urheilukatsojan myötätunto taasen ei riitä värin ja viivan maailman kohtaamiselle sekä niiden yhteisvaikutuksesta syntyvän maalauksen luomalle tunnekuohulle.

Nyt, sallikaa yksinkertaistukset! Museoissa on totuttu puhumaan esinekokoelman tärkeydestä (kokoelmapolitiikka) ja sen säilyttämisestä, jossa on jopa kainosteltu ajatusta tuoda arvokkaimmat esineet esille näyttelyihin altistumaan valolle ja ilman epäpuhtauksille. Säilyttäminen on siis museon tehtävä ennemmin kuin esineiden esittäminen. Urheilussa taas on jo kauan sitten unohdettu itse sisältö, urheilu, ja koottu sen ympärille sirkustapahtuma areenoille kaljahanoineen. Seuran taustat ja historia on jossain kaukaisessa unholassa. Ääripäiden kohtaaminen loisi taatusti ajatuksia. Osittainhan urheilumuseot toimivat tässä välimaastossa, mutta mitä kulttuurihistoriallisen- tai taidemuseon kohtaamisessa urheilutoimijan kanssa voisi tapahtua?


Urheilutaidetta museossa Madridissa

Käyvätkö urheiluihmiset museoissa? Käyvätkö kulttuuri-ihmiset urheilutapahtumissa? Miten museo ja urheilutapahtuma voisivat markkinoida toimintaansa yhdessä? Kotkassa Kymi-Sinfonietta ja paikallinen koripalloseura loivat asiakkailleen yhteistapahtumia, jotka tuntuivat kommenteista päätellen varsin antoisilta ja avartavilta. Uudet kokemukset tutussa ympäristössä toivat asiakkaille heidän kaipaamaansa lisäarvoa. Voisiko molemmat oppia toisiltaan uudenlaista ajattelua ja yhdessä luoda uudenlaisia arvoja toiminnalleen? Toisiko yhteistyö mahdollisia synergiaetuja ja/tai lisäarvoa asiakkaiden silmissä? Moniko paikallinen urheiluseura on vieraillut paikallismuseossa? Hyviä esimerkkejä paikallisen urheilun ja museon kohtaamisestahan on esimerkiksi Porista ja Uudestakaupungista. Molemmissa oli kiinnostavat näyttelyt paikalliseen urheiluun liittyen, ja oletettavasti asiakkaita sekä innostuneita puuhaihmisiä riitti.

”Aurinkokuningas” Juhani Tamminen on tuotteistanut erinomaisesti itsensä henkilönä ja urheilutoimijana. Tammismaisesti alla viisi prinsiippiäni urheilun ja museomaailman dialogille:
  1. Tuotteistaminen – kuinka luoda myyvä tuote nimeltä museo tai joukkue? Mitä voimme oppia toisiltamme onnistuneista tapauksista? Miten selvitä yhä kovenevassa kilpailussa ihmisten vapaa-ajasta?
  2.  Yhteisöllisyys – kuinka luoda työyhteisöön ”joukkuehenkeä” yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi? Tässä varmasti joukkueurheilulla olisi paljonkin ammennettavaa museoiden suuntaan. Mutta kuinka luoda yhteisöllisyyttä eri toimintasektoreiden välille (fanclub–seura, museon ystävät–museo, rahoittajat–museo/seura…). Kuinka siis innostaa ihmiset mukaan!
  3. Rahoitus – kuinka markkinoida ja millä innovatiivisilla uusilla keinoilla on mahdollista kasvattaa tulovirtaa ja sitä kautta mahdollisesti tarjota laadukkaampia ”tuotteita” (näyttelyitä, harjoituksia, jne.). Uusia palveluja, verkostoja, yhteistyömuotoja…
  4. Innovatiivisuus – löytäisivätkö museot ja urheilu yhteisellä vuoropuhelulla aivan uudenlaisia toimintatapoja ja kykenisivät kyseenalaistamaan vanhat mallit?
  5. Kulttuurin, arvojen ja historian esiin nostaminen – ”jos et tunne historiaa, et voi ymmärtää nykyisyyttä”. Pystyisikö urheilu museoiden avustuksella nostamaan omaa historiaansa ja juuriaan paremmin esiin? Toimisiko tämä juuri innovatiivisena mahdollisuutena tuotteistamiselle, yhteisöllisyydelle ja rahoitukselle?
Mikä museo ja urheiluseura ottavat ensimmäisenä kopin ja alkavat yhteistyössä ideoimaan ja verkottumaan oppien toisiltaan organisaatioina, ihmisinä? Olen enemmän kuin innokkaana kuulemaan ja seuraamaan hankkeiden etenemistä ja niiden luomia uusia käytänteitä ja oivalluksia!

Jari Toivonen
tutkija, valmentaja ja kyselijä