Tämä toimittaja petti urheilun

Urheilujournalismilla on ollut monenlaisia tehtäviä ja rooleja Suomen urheilu- ja liikuntahistoriassa. Suuret linjat ovat muuttuneet niin yhteiskunnan muutoksen kuin itse urheilunkin muuttumisen myötä.

Alkuun urheilujournalismi otti tehtäväkseen urheilupropagandan eli urheiluinnostuksen levittämisen laajemmalle. Tämä 1900-luvun alkupuolen ilmiö pohjautui erityisesti sille, että kirjoittajat olivat itsekin urheilijoita tai läheisesti urheilujärjestöjen kanssa tekemisissä. Tärkeää oli saada urheiluliikkeeseen lisää väkeä, mutta rinnalla kulki myös nationalistiset aatteet, itsetunnon kohottaminen urheilun avulla ja erottautuminen kansakuntana naapureista.

Urheilujournalismi alkoi erikoislehdistössä, josta se levisi kohtuullisen kaavamaisena radioon, televisioon ja lopulta myös nettiin. Toimittajien työn lähtökohta oli urheilun lähes kritiikitön edistäminen, joka näkyy jopa nykypäivän journalismissa ja median mainonnassa. Suomalaisten menestys, lajista riippumatta, saa aikaan suurta hehkutusta.

Urheilun edistämisen rinnalle syntyi urheilujournalismin perusmuotona sen puhetapa – konkreettisuus. Urheilumediassa kerrotaan erittäin paljon tuloksista ja suorituksista, vähemmän suorituksen taustoista. Tähän vaikutti alkuun erityisesti se, että urheilusta tuli päivälehtien yksi tärkeistä uutismuodoista ja pikaisella aikataululla ei kovin syvällisiä haastatteluja saa tehtyä tai taustoja pohdittua. Esimerkiksi Suomen Jalkapalloliiton toimistolla istui 1960-luvulla joukko toimittajia illan pelikierrosten ajan, kun pelipaikkakunnilta tuli puhelimitse puoliaika- ja lopputulostiedot, jotka toimittajat sitten kiidättivät lehtiin ja painoon.

Juttujen kaavamaisuus alkoi osin hävittää nationalistista puhetapaa, vaikka sankaritarinat toki ovat säilyneet yhtenä urheilujournalismin tapana nykypäivään saakka. Kaavamaisuutta on selitetty myös esimerkiksi sillä, että määrällisesti lisääntyneet urheilutoimittajat ovat olleet melko huonosti koulutettuja, jolloin ammatillinen kehittyminen on jäänyt heikoksi ja juttujen sisällöt pinnallisiksi.

Poikkeuksia tietysti löytyy ja Suomessa on läpi viime vuosisadan tehty myös syvällistä ja kriittistä urheilujournalismia monissa medioissa – pelkillä tulostiedoilla kun ei pysytä pinnalla. Pitkät reportaasit, analyysit ja henkilökuvat selittävät varmasti osan esimerkiksi Suomen Urheilulehden yli sadan vuoden iästä.

Urheilukirjaston kokoelmissa on vino pino vanhoja urheilulehtiä

Edellisessä blogitekstissä mainitut mediakohut ovat yksi kuva urheilujournalismia. Toinen aiheeseen liittyvä näkökulma on se, että journalismi on ottanut hiljalleen kriittisemmän ja negatiivisemman otteen uutisointiin. Urheilua, urheilijoita, valmentajia ja johtajia käsitellään pettymysten hetkillä raa’alla tavalla – suorituksessaan tai tavoitteissaan epäonnistunut urheilija on huono ihminen, valmentaja ammattitaidoton, johtaja vain veljeilee toppatakissaan kabineteissa ja itse urheilu on pelkkää markkinavoimien ja median ohjailemaa viihdettä. Ja mitä siellä naapurin aamupuurossa nyt sitten oli, kun se on noin hyvä?

Median muutoksen ilmiötä ei ole kovin paljoa vielä tutkittu, mutta todennäköisesti taustalla on ollut erityisesti yhteiskunnan ja tiedonvälitystapojen muutos yhä hetkellisempiin ja nopeampiin muotoihin. Lehdessä on lähes turhan kirjoittaa tuloksista, kun ne ovat jo edellispäivänä kerrottu laajasti radiossa, televisiossa ja jo lähes kahden vuosikymmenen ajan internetissä. Erilaiset keskustelufoorumit sekä Facebookin, Twitterin ja Youtuben kaltaiset yhteisöpalvelut ovat mahdollistaneet myös tavallisten ihmisten osallistumisen urheilu-uutisten tuottamiseen usein jopa perinteistä mediaa nopeammin ja siten astumisen toimittajien hallinnoiman urheilu-uutisoinnin varpaille.

Urheilumedian on ollut pakko keksiä uusia tapoja tehdä urheilu-uutisia ja linjaksi on tullut perusuutisten kopiointi muista medioista: ”ensimmäisenä aiheesta uutisoi XXX” sekä sensaatiohakuinen otsikointi, jotta ihmiset kiinnostuisivat ja klikkaisivat mainoksia, joiden keskellä se urheilijan lyhyt kommenttikin sitten jossain on. ”Katsoin mihin se riitti.” Näin kärjistetysti.

Negatiivissävytteinen urheilutoimijoiden arviointi on saanut välillä urheilijat ja valmentajat perustellusti vastarintaan toimittajia kohtaan. Harvemmin julkisessa mediassa arvioidaan värikkäin sanankääntein urheilutoimittajan onnistumista tai epäonnistumista työssään. Ehkä sillekin olisi tilauksensa?

Keskustelu urheilujournalismin asemasta ja sisällöistä ei ole uusi ilmiö, sillä esimerkiksi Stig Häggblom pääsi Urheilutoimittajain liiton puheenjohtajana puhumaan Suomen Olympiakomitean järjestämillä olympiavalmentajien koulutuspäivillä vuonna 1967. Häggblom totesi urheilutoimittajien toimivan eri tarpeista, eri pyrkimyksillä ja parhaaksi katsomallaan tavalla. Toimittajat kilpailevat keskenään parhaasta kuvasta ja kommentista sekä heidän tulee pystyä kirjoittamaan myös arkaluonteisista asioista, jotka eivät aina ole urheilijoiden edun mukaisia, vaikka tulevat julkisuuteen. Koripallomaajoukkueen päävalmentaja Kalevi Tuominen oli vähemmän yllättäen asiasta ”hieman” eri mieltä.

Voidaan varmasti todeta, että urheilutoimittajat eivät oikeastaan ole urheilun puolella tai sitä vastassa. Urheilutoimittajat ovat omalla puolellaan ja omien etujensa ajajia. Välillä nämä edut ovat kulkeneet sulassa sovussa urheilun kanssa, välillä ne ovat olleet pahasti törmäyskurssilla.

Katso lisää kuvia valokuvagalleriastamme! bit.ly/Wmq7Ag

Kalle Rantala