21. maaliskuuta 2017

Olympiastadionin rakennusvaiheet: Remontista remonttiin

Betoni ei ole ikuista. Olympiastadionilla vuosina 1989–1990 tehdyissä kuntotutkimuksissa havaittiin, että stadionin kattamattomat betoniosat olivat rapautuneet lähes käyttökelvottomaksi. Orastavan laman keskellä, keväällä 1991 Suomen valtio ja Helsingin kaupunki tekivät päätöksen Olympiastadionin peruskorjauksesta vuosina 1991–1994. Kustannusarvio oli 170 miljoonaa markkaa. Stadionin historian suurimmassa muutoksessa kaarteiden betonirakenteet, torni ja kenttäalue korjattaisiin perusteellisesti. Myös LVI-, sähkö-, valaistus- ja tulospalvelujärjestelmät uusittaisiin. Korjauksen suunnittelivat Insinööritoimisto Mikko Vahanen ky. ja Arkkitehtitoimisto Markku Aalto ky. Valmista piti olla viimeistään Helsingille myönnettyihin yleisurheilun EM-kisoihin 1994 mennessä.

Uusia mausteita remonttiin toi rakennussuojelu. Modernin arkkitehtuurin suojeluun alettiin kansainvälisesti kiinnittää huomiota 1980-luvun lopussa. Kansainvälinen yhteistyöjärjestö Docomomo perustettiin vuonna 1989, ja Suomi liittyi omalla työryhmällään järjestöön jo seuraavana vuonna. Olympiastadion määriteltiin yhdeksi suojelukohteeksi, olihan kyse kansainvälisesti tunnetusta monumentaalisen funktionalismin paraatiesimerkistä ja itsenäisen Suomen symbolista.

Peruskorjauksen arkkitehtisuunnittelu oli tehty puhtaasti teknisestä näkökulmasta ilman rakennushistoriallista inventointia tai rakennustaiteellisten arvojen pohdintaa. Alkuperäistä rakennustyyliä kunnioittavan korjaamisen sijaan rapautuneet betonilaatat päätettiin uusia kokonaan modernilla betonielementtitekniikalla. Kun Museovirasto liittyi Stadionin käyttö- ja kehityskeskusteluun, työt olivat jo pitkällä, eikä suunnitelmia kustannussyistä enää oltu valmiita muuttamaan. Stadion luisui näin entistä kauemmas alkuperäisestä asustaan. Suunnitellut kuppi-istuimet virasto sai torpattua.



Betonitöiden elementtiratkaisu kalusi stadionin luurangoksi.
 
Pääkatsomon katoksen alapintaan rakennettiin selostamoita.
Stadion yleisurheilun EM-kisoissa 1994.

Urheilumuseon kolmas laajennus toteutettiin peruskorjauksen alkuvaiheessa 1991–1992. Näyttely- ja kirjastotilojen ahtauden lisäksi muutostarpeita oli kasvattanut vuonna 1985 toimintansa aloittanut Urheiluarkisto. Aiempien laajennusten tapaan valtio myönsi hankkeelle erillisrahoituksen. Arkkitehtitoimisto Jukka Aittola Oyn suunnitelman pohjalta siipirakennuksen pohjoispuolelle rakennettiin uudet tilat Urheilukirjastolle, jonka käytössä ollut tila vapautui vaihtuville näyttelyille. Samalla rakennettiin uusi työhuonesiipi, pimiö valokuvakokoelmalle sekä uusia varastotiloja. Museon tilat lähes kaksinkertaistuivat: kokonaispinta-ala ylitti 2000 neliömetriä.

Taloudellisesta näkökulmasta peruskorjaus oli onnistunut. Kustannusarvio ja aikataulu pitivät, ja hankkeen työllistävä vaikutus lamakauden keskellä oli huomattava. Stadionin varustus tiedettiin kuitenkin riittämättömäksi jo remontin valmistumispäivänä. ”Olympiastadion ei tule koskaan täysin valmiiksi”, lausui Stadion-säätiön toimitusjohtaja Esko Eklund ja arvioi kiireellisimmiksi kehityskohteiksi penkit. Uusien UEFA:n turvallisuusmääräysten mukaan erilliset istuimet olisivat vuodesta 1998 lähtien edellytys kansainvälisille jalkapallo-otteluille. Puupenkeillä jalkapallomaajoukkuetta kutsuisi Ratina. 

Palloliiton, Stadion-säätiön ja Museoviraston neuvotteluissa penkkiratkaisuksi kehitettiin numeroitujen istuinosien taakse sijoitetut muotoillut puiset selkänojat, joille FIFA päätyi aiemmasta UEFA:n kannasta poiketen antamaan poikkeusluvan. Penkkien kanssa samanaikaisesti uusittiin jälleen myös Urheilumuseota. Museon päänäyttelysalia korotettiin 1,5 metrillä uutta 200 neliömetrin parvikerrosta varten. Toukokuussa 1998 avatulla olympiaparvella esiteltiin olympiahistorian lisäksi uusinta tekniikkaa hyödyntänyt toiminnallinen ”Virtuaali-Viren”. Museon näyttelytilat olivat näin saaneet nykyisen ilmeensä. 

Penkit saivat selkänojat vuonna 1998 – 6,7 miljoonalla markalla.

Stadionin kattaminen nytkähti eteenpäin vuonna 2002. Vauhtia muutostöille antoivat jälleen kerran yleisurheilun arvokilpailut. Hakiessaan yleisurheilun MM-kisoja 2005 Suomen Urheiluliitto pönkitti kisahakemustaan lupailemalla Kansainväliselle yleisurheiluliitto IAAF:lle, että kisat voitaisiin järjestää kokonaan katetulla Olympiastadionilla. Asiaa ei oltu edes käsitelty Helsingin kaupunginvaltuustossa. Kun kisat odotuksien vastaisesti myönnettiin Helsingille, päädyttiin mittavan polemiikin jälkeen kompromissiin: vain itäkatsomo katettaisiin. Jo perinteiseen tapaan rahoituksesta vastaisivat puoliksi valtio ja puoliksi kaupunki. 

Katoksesta järjestetyn suunnittelukilpailun voittivat arkkitehtitoimisto K2S:n Kimmo Lintula, Mikko Summanen ja Niko Sirola. ”Katoksen ajattomat materiaalivalinnat, puu ja mattapintainen ruostumaton teräs, sopivat stadionin henkeen. Sopeutuvasta kokonaisotteesta huolimatta uusi katos on hahmoltaan ja detaljeiltaan oman aikansa arkkitehtuuria, joka luo onnistuneen kerrostuman Olympiastadionille", luonnehti palkintolautakunta lausunnossaan. Katos valmistui aikataulun mukaisesti keväällä 2005. Kokonaiskustannukset kohosivat arvioidusta 8,4 miljoonasta 9,9 miljoonaan euroon. Kisoja varten myös yleisurheilun suorituspaikkojen pinnoite uusittiin italialaiseksi Mondo-päällysteeksi.


Mediakatsomo katettiin tilapäisesti MM-kisoja varten.
Olympiastadion yleisurheilun MM-kisoissa 2005.

MM-kisojen aikana karaistuneempikin kisakävijä joutui tunnustamaan, että uusi katos ei ollut kummoinenkaan suoja suomalaiselta kesäsateelta. ”Olympiastadion on ainoa urheiluareena, jossa puhaltaa vastatuuli kaikista suunnista, ja jossa kastuu myös katon alla istuessaan”, kuvaili eräs vieras. Myös saniteettitilojen ahtautta ja siisteystasoa arvosteltiin. Kisat olivat tuoneet kiistämättömästi esiin, ettei suureksi osaksi kattamaton, ahtailla betonikulkuväylillä varustettu Stadion ollut 2000-luvun standardien mukainen kilpailupaikka huippu-urheilulle.

Stadionia koskeva lainsäädäntö muuttui vuonna 2006. Uudenmaan ympäristökeskus määräsi Rakennustaiteen seuran aiemmin tekemän esityksen pohjalta Olympiastadionin suojeltavaksi rakennussuojelulailla. Tätä ennen stadionia oli koskenut vain maankäyttö- ja rakennuslaki. Lainmuutos merkitsi suojelun siirtymistä valtakunnalliselle tasolle ja Olympiastadionin rakennustaiteellisten ja kulttuurihistoriallisten suojeluperiaatteiden määrittelyä. Suojelupäätös lisäsi Museoviraston valvontaa ja teki siitä yksityiskohtaisempaa.

Stadionin torni peitettiin kuvioidulla harsolla vuosien 2010-2011 korjauksissa. Kuva: Urheilumuseo/Jussi Eskola


Stadionin tärkeimpien lajien, jalkapallon ja yleisurheilun, tarpeet eivät uudella vuosituhannella enää täysin vastanneet toisiaan. Stadionin nurmikenttä oli noin neljä metriä liian kapea kansainvälisille jalkapallo-otteluille, mutta kenttää ei voitu laajentaa kajoamatta stadionin rakenteisiin tai yleisurheilun suorituspaikkoihin. Kenttää ja juoksuratoja koskenut muutostyö 2009–2010 oli kompromissi, jossa tappiolle jäi yleisurheilu. Mitat täyttävä kenttä mahdutettiin siirtämällä pituushyppypaikkaa ja muuttamalla juoksuratojen kulmaa jyrkemmäksi. Lämmitysjärjestelmän asentamiseksi kenttä revittiin auki ja vain muutaman vuoden ikäinen Mondo poistettiin. Hinta lähenteli 10 miljoonaa euroa. Niukasti IAAF:n standardit täyttänyttä rataprofiilia eivät juuri urheilijat kiitelleet. "Keskityin pysymään radallani", kiteytti Jonathan Åstrand juoksunsa Ruotsi-ottelussa 2010.

Laajennettu kenttä piti Huuhkajat Olympiastadionilla.

Suomalaisen urheilun ja helsinkiläisyyden monumentti oli 2010-luvulle tultaessa ylittänyt reilusti eläke-iän, ja yhä suuremmaksi kasvoi se joukko suomalaisia, jotka olisivat stadionin eläkkeelle päästäneetkin – tai jopa saattohoitoon. Yhtä mieltä sekä stadionin purkamisen että uudistamisen kannattajat olivat siitä, että jokavuotisen tekohengityksen aika oli ohi. 

Uudistajien kanta voitti. Helmikuussa 2012 Stadion-säätiö julkaisi tarveselvityksessään ehdotuksen koko stadionin ja sen ympäristön uudistamisesta. Toukokuussa hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta päätti rahoittaa puolet suunnitellusta 240 miljoonan euron kustannusarviosta; kaupungille jäisi jälleen toinen puoli. Stadion lähtisi Berliinin Olympiastadionin viitoittamalle tielle – päätepisteenään historiallisia arvoja kunnioittaen modernisoitu monitoimiareena, jonka käyttöaste olisi laaja ja käyttäjäryhmät moninaiset.

Remontin suunnitteluvaiheen optimismia kuvastavat suunnitelmat järjestää Lahden MM-hiihtojen 2017 sprinttihiihdot uudelleen avatulla Olympiastadionilla. Kangastukset ovat sittemmin vaihtuneet todellisuuteen. Sarjan päätösosassa siirrymme Olympiastadionin meneillään olevaan remonttiin sekä siihen, mitä muutos merkitsee Urheilumuseon kannalta.

Jouni Lavikainen

Lähteet:

Helsingin Sanomat 1994-2012
Kati Salonen ja Mona Schalin Arkkitehdit Oy: Olympiastadion. Rakennushistorian selvitys ja inventointi 2013. Urheiluarkisto, digiaineistot.
Raatikainen, Voitto: Meidän kaikkien Stadion. WSOY: Porvoo 1994.
Railo, Raimo: Helsingin Olympiastadion – legenda eläköön. Ykköspaino Oy: Helsinki 1994.
Urheilumuseon valokuva-arkisto.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti